Neljästoista väliaika

Mitä mä teen?

Pelaan sillä rajatulla ajallani, joka minulla on käytettävissä

Oikeasti. Aloitin blogin kirjoittamisen helmikuussa, koska aikaa oli tuolloin. Ei tarvinnut kuin viettää koti-isän elämää ja lopun ajasta pystyi harrastamaan tähtitiedettä ja pelaamista. Se oli hienoa. Nyt pitäisi harrastaa sitä kaikkea samaa, mutta kun tuo työpaikka imee sen vähintään kahdeksan tuntia (kolmasosan) vuorokaudesta, jotenkin ajan jakaminen eri osoitteisiin on osoittautunut vaikeaksi. 

Pyhä kokoontuminen

Eikä pelkästään vaikeaksi, vaan joskus liki mahdottomaksi. Kaiken lisäksi pitäisi vielä kyetä elämään jotain normielämääkin ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Salillakin pitää käydä. Tsiisös, kyllä on taas niin vaikeaa että. Tarkemmin kun miettii, ei se niinkään vaikeaa ole, mutta sen pelifiiliksen hakeminen on hieman työlästä. Kuten niin monesti mainitsin, fiilistelen pelejä enkä vain pelaile niitä. Immersio on avainsana. En tee speedrunneja, en harrasta mahdollisimman nopeata läpipelua. Haen kokemusta, uppoudun maailmaan. Arkipäivisin keskiyön jälkeen. Ei se kyllä vajaan kuuden tunnin yöunilla enää maistu

Pelaan silti

Mutta! Deus Ex: Mankind Divided on melkein plakkarissa. Gears of War 4 aloitettu. Forza Horizon 3 hyvässä vauhdissa. Kyllä tämä tästä. Hiljalleen. Vaimon kanssa pelataan Diablo 3: Ultimate Editionia konsolilla. Kyllä, Diabloa konsolilla. Kyllä, omistan ne CE:t myös PC:llä. Eri juttu, ei voi selittää. Blizzardin tarinankin aloitin vol. 1:llä ja se jatkuu vol. 2:lla toivottavasti ennen Blizzconin reissua, se kun jatkuu teemalla "Warcraft".

Pelaajan työt eivät ikinä lopu...

Forza Horizon oli noista neljästä itselleni yllättävin veto. Ennakkotilasin sen ihan vahingossa ja ostin sen "ihan vahingossa". Aikaisemmin en ole pelannut yhtään Horizonia ja ainoa kosketus Forzaan on ollut sen neljäs osa 360:lla. No... niin siinä kävi, että peli vei mukanaan. Yksinoikeuspeli takaa hienot grafiikat, erinomaisen pelattavuuden, hyvän tuen ja laajan repertuaarin sisältöä. Sama toki pätee Gearsin neljänteen osaan, joka ei ole ainakaan alun mukaan jättänyt kylmäksi.

Hetkinen...

Oikeastihan tässä saa käsityksen, että kaikki pelailu tapahtuu konsoleilla. Jopa Diablo 3, tuo PC-puolen herraklikkailu on jostain syystä vihreän Xbox One -kotelon ympäröimä. Okei, kyllähän pelejä tulee pelailtua jonkun verran myös konsoleilla. Ja miksi ei? PC:n päivitystahtina pidän henk. koht. kiinni ns. Blizzard vakiosta. Jos Blizzardin uusin ei pyöri hyvin, on aika päivittää PC. Käytännössähän tämä enteilee 5-8 vuoden päivityssykliä parhaimmillaankin.

On se Forza hieno. On se! Jumaliste kun on!

Jotenkin on menossa konsolivaihe. Ehkä se johtuu osittain ihan siitä, että moni AAA-luokan peli on julkaistu muutaman kuukauden sisään tälle alustalle ja niitähän pitää pelailla jokaista. Ja tässähän on ollut vaikka mitä kaikkea, hiippailua Deus Exissä, rämistelyä Gears of Warissa ja Australian fiilistelyä Horizonissa. 

Mutta mutta, kyllähän sitä Wasteland 3 tuli groupfundattua - PC:lle tottakai...

Warcraft has arrived

Warcraft - The Beginning

Alliance

Perjantaina, elikkäs tarkemmin 7.10.2016 tipahti luukusta Warcraftin komea blu-ray. Sehän tuli katsottua heti ensimmäisenä hiljaisena hetkenä. 

On se komea - tähän nähtiin enemmän vaivaa, kuin itse leffan mainontaan.

Ja kotosalla perinteisenä kaksdeenä se toimii hyvin. Kuva on juuri sitä mitä kaikkea nyt saattaa vuonna 2016 hyvältä blu-ray julkaisulta odottaa. Mutta ne äänet. Äänimailma on tuossa leffassa huikea. Leffateatterissa ei niinkään aina saanut selvää kaikesta, varsinkin kun nykytrendiin kuuluu enemmänkin "liian kovaa" tuolla äänentoistopuolella, joten olikin mieluisaa huomata kuinka hiton hyvin tuossa leffassa on toteutettu äänimaailma. Toki surroundia käytetään hyvinkin paljon ja alataajuudet ovat juuri siellä missä pitääkin, mutta parasta tässä on se ambientti. Taas kerran yksi hyvä syy olla käymättä leffateattereissa, kun ei siitä sekamölinästä saa mitään selvää.

Horde

Koska kolmedeelaitteistoa ei löydy kotoa niin pitkään, kun se vaatii vammaiset lasit päähän, tyydytään ns. normaaliin versioon. 4K-vehkeetkin ihan liian uutta tekniikkaa, joten odottaa voi näidenkin osalta ensi vuoteen.

On se toiseltakin puolelta nätti.

CGI näyttää erinomaiselta, mutta ne poistetut kohtaukset. Duncan Jones on sanonut, että tuosta leikattiin pois n. 40 minuuttia materiaalia. Kyllähän se Warcraftissa näkyi, vaikkei se silti huono leffa ollutkaan. On vaan jotenkin jäätävää, kun katsoo levyn deleted/extended scenes pätkiä, että kuinka paljon jokin yksikin minuutti olisi antanut koko elokuvalle esim. tarinankerronnallisesti. Noh... studion päätös oli tehdä maksimissaan kahden tunnin leffa ja sellainen tehtiin. Tarinan ja henkilöhahmojen kustannuksella. Ei voi mitään.

Blizzconiin on alta kuukausi...

Blizzard is coming - vol. 1

Kun sotataidon maailma kosketti

On aika palata 1990-luvulle jälleen kerran...

On aika aloittaa se, minkä vuoksi tämän blogin perustin. Tai oikeastaan miksi tätä lähdin miettimään yleisellä tasolla. Kaikki kulminoituu enemmän tai vähemmän siihen, että jotenkin, jollain tapaa, hieman oudosti rupesi Blizzard Entertainment (hyvinä aikoina ennen Activisionia) häiritsemään päivittäistä elämää. Muistan vieläkin ensimmäisiä kertoja, kun näin Blizzardin logon eri asiayhteyksissä - ensimmäisen kerran Warcraft: Orcs and Humans -pelin kannessa. Myöhemmin Blizzard North tuli Diablossa hyvinkin tutuksi ja hieman coolimpi logo Starcraftin introssa.

Tästä voi syyttää kaikkea ja kaikkia

Yhdet fanittelee bändejä, toiset jotain leffasarjaa, kolmannet ei voi laskea käsistään kirjoja. Kaikki ihan fine. Itselleni Blizzard on ollut enemmän tai vähemmän koko pelaamisen ydin jo kahden vuosikymmenen ajan. Tällä tarkoitan enemmän tai vähemmän sitä, että Blizzard on ainoa pelitalo jolta on tullut ostettua jokainen peli, lisäosa tai... jotain muuta. Takaisin aiheeseen.

Aikana ennen internetiä ja sen mahdollistamia tuhansia tiedonhankkimisväyliä oli pelimedia käytännössä sidottuna Suomessa Pelit-lehteen. Ja hyvä lehti se silloin olikin. Kaikki reportaasit, spesiaalit, syväluotaavat analyysit peliaiheista yms. oli ainoa kurkitus tähän epätodelliseen maailmana, jossa aikuiset tekivät töikseen pelejä, joita pelasivat kaikki lapsesta vaariin. Kukapa ei silloin olisi unelmoinut moisesta työpaikasta, kun nuorena ja naiivina kuvitteli sen olevan pelkkää hauskantekoa päivästä toiseen. Takaisin aiheeseen taas kerran.

Blizzardin logo oli synonyymi hyvälle tarinalle, erinomaiselle pelattavuudelle ja korkeasti viimeistelylle tuotteelle joka kesti vuosia paljon paremmin kuin moni kilpailijansa. Siinä missä Westwood koki melkoisen ns. downward spiralin EA-diilin jälkeen tai Black Isle katosi hamaan menneisyyteen, Blizzard pysyi pinnalla. Firman politiikka oli pelien kanssa hyvin yksinkertainen mutta sitäkin harvinaisempi. When it's done. Ei aiemmin eikä myöhemmin. Oli täysin normaalia, että Blizzardin pelit tulivat puoli vuotta tai vuotta myöhemmin, kuin mitä oli tarkoitus. 

Sininen lumimyrsky

Jokunen vuosi sitten, kun Blizzard rakennutti uudelle Irvinen pääkonttorilleen ison patsaan, lyötiin samalle alustalle Blizzardin perusarvot. Okei, jokaisessahan firmassa on näitä "arvoja" joille tavan työntekijät enemmänkin naureskelee ja jotka ovat enemmän tai vähemmän jokaisten pikkujoulujen suurin vitsailu- ja naurunaihe. Näin siis tavallisilla työpaikoilla (ihan näin omien kokemusten perusteella). Blizzardilla... saavutukset puhuvat puolestaan.

Tällainen Irvinessa löytyy Blizzardin konttorilta

Blizzard luo maailmoja. Kehittää hahmoja. Blizzard kykenee tekemään jostain tavallisesta jotain suurenmoista. Ei Warcraft mitenkään RTS-genreä keksinyt, eikä Starcraftkaan. Ei World of Warcraft ollut ensimmäinen MMORPG. Diablo lienee ainoa lintuperspektiivin hack'n'slash peli, joka ei ollut suora lainaus tai kopio muualta. Ja uusimpana tietty Overwatch. Vastaava on nähty jo vuosikymmen sitten. Mutta entäs sitten? Se riittää, että tekee asiat paremmin, hienommin ja toimivammin kuin kukaan muu ja luo sillä itselleen brändin.

Niin ne arvot. Vapaasti käännettynä ne menee jotakuinkin näin:

• Pelattavuus ensin
• Sitoudu laatuun
• Reiluus ja hauskuus
• Omaksu sisäinen nörttisi
• Jokaisella äänellä on merkitys
• Ajattele globaalisti
• Johda vastuullisesti
• Opi ja kasva

Ovatko nämä sitten totta? No totta hitossa... Pelattavuus ensin. Pelattavuushan on pelifirmojen kärkeä jokaisessa Blizzardin pelissä. Helppo oppia, vaikea hallita. Sitoudu laatuun. Blizzard ei ikinä julkaise mitään keskeneräistä, vaikka se tarkoittaisi vuoden myöhästymistä. Tai projektin keskeyttämistä jos sikseen tulee. Reiluus ja hauskuus. Moninainen yhdistelmä PR:ää ja pelattavuutta joka löytyy jokaisesta Blizzardin tuotteesta. Omaksu sisäinen nörttisi. Ja näitähän Blizzardin ihmiset ovat ja he ovat sinut itsensä kanssa. Chris Metzen etunenässä (vaikka jättikin hiljattain firman). Jokaisella äänellä on merkitys. Ei pelkästään foorumeilla, vaan sisäisesti. Olet sitten quest designeri tai graafikko - mielipiteelläsi on väliä ja se otetaan huomioon. Ajattele globaalisti. Pelaajat ovat ympäri maailmaa - taustoista riippumatta, kaikille tarjotaan vain parasta. Johda vastuullisesti. Ei pelkästään firman sisällä, vaan tiennäyttäjänä pelialalla yleensä. Opi ja kasva. Virheistä opitaan, parasta parannetaan, vain erinomainen lopputulos kelpaa.  

Mihin tämä johtaa?

Sen kuin osaisin sanoa. Senara Moonleafin tarinaa on jo vuosikymmenen edestä kerrottu ja se itsessään olisi oman kirjansa arvoinen suoritus. Mar Saran siirtokunta ja Koprulu sektorin tarinat ansaitsisivat nekin hurjat ja eeppiset kädenväännöt, jolloin tulisi palata takaisin 56k modeemien aikaan. Tai Diablon "Your death, WILL BE AVENGED!" -jutut. Niin siis mitä? Juuri näin joo. Blizzard. Reilun kuukauden päästä olen Anaheimissa, BlizzConissa. Juhlitaan Blizzardin 25-vuotista taivalta ja samalla on kymmenes BlizzCon. Suuret juhlat tiedossa Atlantin toisella puolen. Ja aion olla siellä. Mutta mutta, tämä on vol. 1. Tästä alkaa pitkä tarina Blizzardista ja elämästä sen ympärillä.

Tätä odottaessa. Odottavan aika ei ole enää pitkä. Tasan kuukausi!

Blizzard Entertainment ei ole pelkkä viihdealan tuottaja, joka takoo vuodesta toiseen entistä kovempaa tulosta. Se on suuri koalitio ihmisiä, jotka haluavat tehdä pelialalla jotain suurempaa kuin pelkkiä pelejä ja viihdetuotoksia. Tavoitteena on olla paras, tavoitteena on tarjota koko pelaajakunnalle jotain. Ja en edes omista mitään mainossuhdetta tähän firmaan, olen vaan otettu lukuisten eri haastattelujen ja henk. koht. kokemuksien myötä, millaisia työpaikkoja on oikeasti olemassa. Tai siis, jossain on. Noh... ehkä joku päivä...

Legion, Mankind Divided ja rajatut tunnit

Vuorokaudessa on 24 tuntia

Tunnit eivät riitä!

Eivät kyllä riitä sitten millään. Edellisessä elokuun postauksessa kerroin erinomaisesta peliaiheisesta teoksesta. Nyt julkaistiin 23. päivä ja 30. päivä sen lisäksi kaksi erinomaista peliä. Tasan viikko sitten ilmestyi kuin varkain Deus Ex: Mankind Divided. Tänään ilmestyi World of Warcraft: Legion.

Sarjassamme suuria elämän murheita. Legion on ehkä paras lisäosa sitten The Burning Crusaden. Kilpailee todella vahvasti Wrath of the Lich Kingin kanssa. Deus Ex... Human Revolution näytti, että klassikko voidaan tuoda 2010-luvulle onnistuneesti. Mankind Divided näyttää, että tekijätiimi on kuunnellut pelaajien kritiikkiä ja mennyt oikeaan suuntaan.

Kaksi täysin erilaista peliä. Toinen on PC:llä ja toinen konsolilla... (disclaimer: ensimmäinen Deus Ex jonka ostan konsolille, koska tuntuu ettei oman PC:n tehot tekisi tälle oikeutta)

Mistä lisää tunteja?

Olisikin nyt kivaa tietää, että mistä vuorokaudessa repäisisi pari tuntia lisää tähän pelaamiseen. Töissä käydään. Lapsen kanssa harrastetaan. Pelatakin pitäisi. Ei tässä muuten, mutta kun kaksi uskomattoman hyvää ja laadukasta peliä tulee samassa kuussa, jotain pitäisi hiljalleen keksiä.

Vielä pitäisi jotain noista pelatakin...

Nythän se on mennyt Deus Exin kanssa pitkälti siihen, että pelisessio on alkanut klo. 23:00 ja päätynyt klassiseen "vain yksi story quest vielä" -lauseeseen keskiyön jälkeen. Ei se kyllä toimi noin niinku omasta mielestä arkisin kauhean tehokkaasti.

Syyskuussa alkaakin se Blizzard historiikki, josta olen maininnut useampaan otteeseen. Tämä tapahtuu kevyesti Diablolla - koska syyt. Oikeastihan syy on se, että se on Blizzardin pelisarjoista se jota olen pelannut vähiten - sadoissa tunneissa mitattuna.

Kuvallahan ei ole mitään syytä olla blogissa. Tältä näytti kun lähdin töihin.

Oikeasti. Adam Jensen vai Senara Moonleaf. Kumpi saa huomioni tänä(kin) iltana, kun talon väki nukkuu... On se välillä vaikeaa, kun siitä sellaista tekee.

X-COM - Tietokonepelien klassikot

Palanen suomalaista pelihistoriaa

Is UFO, Lyudmila

Hieman yllättäen postilaatikosta saapui Mesenaatin kautta joukkorahoitettu Juho Kuorikosken kirjoittama teos. Niille, joille nimi on vähemmän tuttu, mies on jo ennestään julkaissut pätevän teoksen nimeltään Suuret seikkailupelit sekä Sinivalkoinen pelikirja. Tämä on merkittävää monessakin suhteessa. Ensiksi suomen kielellä harvemmin julkaistaan mitään peliaiheista ja vielä harvemmin sellaista kirjaa, joka paneutuu koko seikkailupelien historiaan.

Henkilökohtaisesti olin vaikuttunut siitä, kuinka paljon taustatietoa Suuret seikkailupelit -kirja sisälsi miltei jokaisesta pelistä. Pientä nippelitietoja pelin tekovaiheista, käsikirjoittajista tai ideoista joita en ollut koskaan kuullut. Kirjasta paistaa läpi ammattitaito ja kiinnostus pelejä kohtaan. Itse tykkään erinomaisen paljon fiilistelystä ja kaikesta pikkukivasta tiedosta, jota ei hirveän usein tule vastaan. On hienoa lukea ammattitaidolla kirjoitettua fyysistä kirjaa, joka liippaa todella tarkasti ja läheltä omaa nuoruutta - olkoon se kuinka ufohörhöinen tahansa. Näitä tulee toisinaan vastaan englanniksi - mutta että suomeksi? Oikeasti, ostakaa. Ei ole reffilinkkejä - tällaista suomalaista kirjallisuutta pitää jokaisen pelaajan tukea.

Shut up Dimitri. Is no UFO

X-COM - Tietokonepelien klassikot ei ensivilkaisun ja satunnaisesti luetun muutaman kappaleen perusteella jätä kylmäksi. Itse olen jo maininnut X-COM pelisarjan sivulauseessa aiemmin muutamien kehusanojen kera. Ehkä on samalla tullut mainittua X-Files, josta ensimmäinen Enemy Unknown -peli veti melko paljon vaikutteita, mutta ei nyt mennä sinne X-Filesiin - nyt se kirja. 

Keräilyversio, numeroitu, nimmarilla!

On se komea. Isot propsit siitä, että jostain on löydetty kansikuvaksi X-COM: Enemy Unknown (tai UFO Defense jos ollaan Yhdysvalloissa...) konseptipiirros, joka lopulta päätyi pelin kansitaiteeksi. Katsokaa nyt sitä. Siinä palanen klassista tietokonepelihistoriaa kovakantisena, suomen kielellä, painettuna tekstinä. Ei tällä blogauksella muuta virkaa ollut, kuin mainostaa tätä kirjaa. En saa tästä senttiäkään, haluan vaan ihmisten tietävän, että tällaistakin löytyy. 

Muutama hassu kymppi hyvin laajasta tietopaketista on muhkea diili. Tätä ei kannata jättää välistä. Jos osaa suomea, jos asuu Suomessa tai jos kiinnostaa X-COM -pelisarjan historia on tämä pakko-ostos. Nyt äkkiä Minervan sivujen kautta tilaamaan!

Lukijoita kaikkialta

Kävijöitä ja havaintoja

Vieraita

Ei, kyse ei ole alieneista vaikka joku käy. Kyse on tämän blogin lukijoista. Blogger tarjoaa jopa ns. perusversiossaan melko kattavat seurantatyökalut. Näillä näkee mistä osoitteesta tänne tullaan, millä selaimella, mistä maasta, mihin kellonaikaan ja kaikkea muuta kivaa statistiikkaa mitä insinööri suorastaan rakastaa. Mutta nyt ollaankin jännän ytimessä. Suomesta tulee luonnollisesti eniten klikkauksia, mikä ei ehkä ole suomeksi kirjoitetulle blogille niinkään yllättävää. Sen sijaan se mikä on yllättävää, on toiseksi suurin maa josta suuntautuu liikennettä. Se on USA. Täh?

Nyt kun blogi on ollut muutaman kuukauden olemassa, saa suuntaa-antavaa statistiikka kävijämääristä per päivä ja per valtio. Kummastelen melkoisesti miksi Yhdysvallat? Nimi on osoitteessa kasvaisoksi, ei se nyt varsinaisesti mitenkään englantia ole. Postausten nimet eivät myöskään hirveästi vaikuta. Tietäen miltä sivustoilta nuo kävijät tulee, kyse ei ole myöskään summittaisista hakukoneen antamista osumista "haulikolla latoon" sivuosumista. Toki kun tuosta sulkee pois kaikki VPN:ää ym. käyttävät suomalaiset tahot, luku ei ole mitään satoja, mutta tarpeeksi iso kuitenkin.

Kävijöitä

Pikaisen etsinnän perusteella en juurikaan löytänyt mitään ihan samanlaista blogia englanniksi. Etsiminen tässä asiayhteydessä tarkoitti monen eri blogialustan kautta tehtyä salapoliisityötä, kansainvälisiltä foorumeilta kysyttyä ym. Voisiko tälle kaikelle olla kysyntää kotosuomen ulkopuolellakin? Toki löytyy Cinemassacren Angry Video Game Nerdia ja muuta vastaavaa, mutta ne ovat ensinnäkin youtubestaroja jokainen. Toiseksi nämä eivät niinkään retroile samalla tavalla, vaikka AVGN:n James & Mike pelailee -pätkät ovat jotain sen suuntaista.

Aivan, voisi ruveta tekemään Youtubecasteja. Koska se on hiton suosittua näinä vuosina. Puuttuu vaan laadukas kamera (C920) ja laadukas mikrofoni viittä vajaa studio-ominaisuuksilla. No ehkäpä ei sellaista. Eikö? Ei ainakaan nyt, Suomen n. 30-vuotiaat lienee liian kiireisiä perheiden ja uran kanssa, jotta sellaisia katsoisivat. Vai ovatko? Joka tapauksessa kävijämäärät ulkomailta ovat sitä luokkaa, että olen hieman yllättynyt.

For the glory of the Imperium!

Ekstraterrestraaleja

Nyt ei ole kysymys edes englanniksi kirjoittamisen vaikeudesta. Jos pitäisi italiaa kirjoittaa, se olisi enemmän tai vähemmän ymmärrettävää puhua vaikeudesta kun se sujuu puhuttuna jonkun verran paremmin. Toki tämä käytännössä tarkoittaa tuplana kirjoittamista, jos molempia blogeja päivittää samaan tahtiin. Aina voi miettiä, jos jatkaisi tätä samalla tavalla ja englannin kielellä oleva on jotenkin suurpiirteisempi. 

Ei mitään tietoa kenen tekemä tää on...

Toisaalta miksi kukaan lukisi jotain suurpiirteistä vailla mitään sisältöä tai olennaista jujua? Hetkinen, onko tässä mitään jujua? Mikä on se punainen lanka, jonka vuoksi näitä kävijöitä tulee? Vanhat pelit? Nopeasti katsottuna enemmän tässä on 2000-luvun tuotoksia... no tiedä sitten. Jos kirjoittaisi pari postausta englanniksi ja katsoisi miten ne pärjää vs. suomeksi kirjoitettu tuotanto. Noin ihan mielenkiinnosta.

Death and duty are all we must give.

Warhammer 40000 part 2

Contemplation is the womb of treachery

Dawn of War

Pelisarjan ensimmäinen ja samalla melko lailla paras osa on monessakin mielessä  pelillisesti silkkaa juhlaa. Löytyy hieno gameplay, löytyy hienot ja lisenssille oikeutta tekevät grafiikat. Löytyy asennetta, musiikkia Jeremy Soulelta, Dobsonin veljet ääninäyttelijöinä ja kasa kaikkea muuta. Löytyy hiton kova pakkaus. Näin lyhyesti voisi sanoa, että kaikki pääasialliset seikat ovat enemmän kuin kunnossa, mikäli on sattunut edes joskus seuraamaan pelialaa hieman pintaa syvemmältä. Mutta mikäs tässä. Dawn of War. Se ensimmäinen, joidenkin mielestä ainoa oikea.

Kansikuva ei välttämättä tuo pisteitä kotiin omaperäisyydestä

Olihan se upea. Ääninäyttely säväytti demossa sen vertaa kovin, että tuolloin sinkkumiehen kummallinen maailma meni kertalaakilla täysin uusiksi. Ei hitto, tämä oli saatava! Elettiin kuitenkin vuotta 2004 ja olin enemmän tai vähemmän lokaalikauppiaiden varassa tämänkin suhteen. Eihän tätä mistään löytynyt... kaikki lähitienoon kaupat kävin läpi, mutta mistään ei kuulunut mitään. Tilasin sen Amazonista, siitä Brittien versiosta, kun ne silloin olivat vielä EU:ssa.

Dawn of Warin nopeatempoisuus ja 2000-luvun alkupuolella kohtalaisen uniikki resurssienkeräys painotti voimakkaasti pelin hektisyyttä ja jatkuvaa alueiden valtaamista. Nykypäivänä tuo graafinen ilme on osittain vanhentunut, mutta kiitos kolmen lisälevyn pelattavaa riittää. Oikeasti ainoa havaittava puute Dawn of Warissa on yksinpelikampanja. Näin pelaajalle joka on tottunut Blizzardin monta eri kampanjaa kattavaan yksinpeliin, jotka risteävät toistensa kanssa ja menevät limittäin, lomittain ja ties miten päin. Nyt oli vain yksi, Space Marinet, ei Eldareille omaa, ei örkeille... Pikkujuttuja.

Battle Brothers!

Mutta se ääninäyttely. Kaikki ne pienet nyanssit jotka todistivat, että tämä tiimi (Relic) ymmärtää mistä tässä on kyse. Kaikki Space Marineiden eeppiset "His wrath falls from the heavens" ja "He who stands with me, shall be my brother". Jumaliste se oli hienoa kaikkia pieniä äänensävyn muutoksiakin myöden. Mutta entäs ne Chaos Marinet? Entäs Eldarit? Jos jossain voisi sanoa ääninäyttelyn olevan täydellistä, se on juurikin Dawn of Warissa ja sen lukemattomissa jatko-osissa. Aiemmassa kappalessaa mainitsin miten Relicin intohimo välittyi peliin erinomaisesti. Tarkoituksena oli tuoda tuo GrimDark™ maailma vanhaan kunnon RTS-muottiin ja samalla tehdä se eeppisemmin. Kyllä tässä onnistuttiin.

Kuka muistaa ajan, jolloin, build menu order tuli mukana? Niinpä...

Tietääkseni Dawn of War oli ensimmäinen peli missä oli ns. sync kill -animaatiot. Sittemmin näitä on näkynyt ainakin Dawn of Warin jatko-osissa, mutta muista peleistä en niinkään ole niitä onnistunut bongaamaan. No mitäs ne on? Ne on parhautta. Elikkä, normaalisti yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun ja toinen voittaa. Peli jatkuu. Mutta tämä onkin Dawn of War. Tämä on tilaisuus vetää nupit kaakkoon ja tehdä jotain vähän erilaista. Jotenkin tämän selittäminen ei tee oikeutta sille eeppisyydelle mutta koitetaan...

Take solace at least...

Yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun. Voittaja suorittaa joko geneerisen tappoanimaation (voi olla mitä vaan monta sekuntia kestävästä käsirysystä, eeppisistä hypyistä ja väistöistä yms.) tai jos kaksi tiettyä yksikköä kohtaavat, alkaa melko uskomaton setti. Hyvänä esimerkkinä on esim. Chaos Bloodthirster ja Eldarien Avatar. Normisti superyksiköt hakkaisivat toisiaan ja toinen voittaisi. Tässä se menee jotenkin niin että...

Avatar <3

...kun Avatar voittaa, Bloodthirster lyö Avataria, tämä tekee takaflipin ja väistää lyönnin. Avatar antaa nyrkkiä ja Bloodthirster tippuu maahan, jolloin Avatar yrittää viimeistellä miekallaan demonin. Tässä vaiheessa Bloodthirster lyö Avataria, joka kaatuu. Bloodis nousee äkisti ja yrittää talloa Avataria, mutta se kierähtää alta pois, ottaa tippuneen miekkansa ja sillä viimeistelee Bloodiksen. Ja näitä on Dawn of Warissa kymmeniä. Kun miettii että taistelukentällä voi olla samanaikaisesti satoja yksikköjä ja noita sync killejä tapahtuu jatkuvasti, se näyttää hienolta, se näyttää erilaiselta, se näyttää juurikin siltä miltä Warhammer 40000:n pitää näyttää. Koska Rule of Cool. Ja oikeastihan se näyttää paljon hienommalta kuin näin selitettynä - koska nyt se muistuttaa teinipojan fantasiaa.

Ensimmäinen lisäosa toi vähemmän yllättäen areenalle Imperial Guardin

Mutta itse Dawn of War. Kampanja oli ihan ok, ei mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Skirmish ja moninpeli oli tämän kohdalla se juttu. Toki se myös pätee samalla jatko-osiinkin, mutta niissä on yksinpelin osalta edes panostettu. Kaikki osapuolet on törkeässä epäbalansissa, jotkut kombot ovat täysin ylivoimaisia, mutta näin se vaan menee. Peli oli silti hiton paljon hauskempi kuin yksikään Starcraftin matsi koskaan. Se mikä pelattavuudessa hävittiin esim. Warcraft 3:lle, voitettiin tunnelmassa moninkertaisesti. Näin paatuneen Blizzardin fanipojan mielestä.

Winter Assault toikin kunnollisen yksinpelikampanjan Imperial Guardilla, joka vähän paikkasi kokonaisuutta ja lisäsi hauskuuskerrointa melkoisesti. Vance Motherfucking Stubbs ei vielä ollut tässä kampanjassa, vaan tuli myöhemmin Soulstormin myötä - eli siinä kolmannessa lisärissä itse emopeliin, joka ei enää vaatinut emopeliä toimiakseen. Miten ihmeessä Vance Motherfucking Stubbs sitten liittyy yhtään mihinkään? Noh, päheä hahmo.

...in defeat at the hands of your betters

Nyt on pakko palata taas ääninäyttelyyn. Vaikka olen aiheesta jo pitänyt mekkalaa ensimmäisessä osassa ja tässäkin blogahduksessa, on se vaan niin hienoa. Kuten aiemmin sanottua, Relic teki erittäin hyvää työtä lisenssin kanssa ja tämä kaikki välittyy aina viimeistäkin yksityiskohtaa myöden ääninäyttelyyn. Sen lisäksi että pelissä on alan huippunimet, itse yksikköjen puheet tihkuivat yksityskohtia ja rakkautta Warhammer 40000 universumia kohtaan. Otetaan esimerkiksi Eldarien Falcon Grav Tank - "Just as Falcon delivered Anaris to Eldanesh, we bring warriors to the front."

Dawn of War ja kaikki sen lisäosat

Miksi tuo esimerkki? Peruspelaajallehan ei ole tiedossa, että Anaris on Eldareitten mytologiassa miekka, jonka haukka toi Eldaneshille. Hahmolle jonka oli tarkoitus valmistaa aseita Khainelle. Eldanesh puolestaan nousi aseisiin Khainea vastaan, no Khainehan on Jumala joten ei kannattanut - Eldanesh hävisi. Siitä Khaine kirottiin ikuisiksi ajoiksi. Tämä on äärimmäisen yksinkertaistettu kohta Warhammerin lorea, joten niin... mutta se, että yhden yksikön yksi repliikki on revitty tästä (muistaakseni Eldarien 2. codexista), kyllä se kertoo kuinka omistautunutta porukkaa Relicillä tätä työsti. Vastaavia pieniä nyansseja on koko Dawn of War täynnä - toki joissain pelaa Rule of Cool, mutta melkeinpä jokainen pieni detalji on uskomattoman uskollinen esikuvilleen. Warp Spidereiden sync killit, Bansheeiden sotahuudot. Tästä voisi kirjoittaa oman kirjansa.

For the Greater Good

Ja nyt ollaan hieman sivuraiteilla jo... mutta hei, koska tämä on blogi, niin se lienee enemmän tai vähemmän sallittua! Dawn of War - se ensimmäinen - käsitti kokonaisuudessaan melkoiset määrät pelattavaa. Ensiksi oli Space Marine, Chaos Space Marine, Eldarit ja Örkit. Winter Assault toi kentälle Imperial Guardin. Toinen lisäosa - joka on myös kiistatta paras (ja toimii myös itsenäisenä pelinä) sekä juonellisesti että kaikilla muillakin tavoin, Dark Crusade, esitteli areenalle Necronit ja Taut. Eli epäkuolleet Terminator-kopiot ja avaruuskommunistit mecheineen. Riittikö? Ei. Soulstorm toi kaiken muun lisäksi vielä Dark Eldarit ja Bolter Bitchesit aka. Sister of Battle.

Meni hieman sekavaksi jos ei tämä ole ennestään tuttua, joten tehdääs breakdown koko hommasta per peli, per pelattava rotu (Dark Crusadesta alkaen myöskin per pelattava kampanja):

• Dawn of War
• Space Marine
• Chaos Space Marine
• Eldar
• Orks

• Winter Assault
• Imperial Guard

• Dark Crusade
• Necron
• Tau

• Soulstorm
• Sister of Battle
• Dark Eldar

Käytännössä, jos omisti aikaisemmat pelit, Dark Crusade käsitti seitsemän eri yksinpelikampanjaa, jossa jokaisella oli oma juonensa, omat päähenkilönsä, oma dialoginsa vastapuolen kanssa ym. Seitsemän. Jää Warcraft III:n neljä kampanjaa pieneksi. Mutta onko tuo tarpeeksi? Ei ole. Soulstormissa todettiin, että voitaisiin tunkea vielä pari yksinpelikampanjaa lisää, joissa on taasen omat juonet, välispiikit, hahmot, animaatiot, tarinat ja koko hoito. Yhdeksän kampanjaa. Ok, se vaati että omisti kaikki aikaisemmat lisärit ja itse emopelin - mutta silti. Yhdeksän. Soulstormin alkudemo kestää sen yli viisi minuuttia, kun jokaisen motiivi ja tarina esitellään putkeen... että näin. Eipä tule pulaa pelattavasta meiningistä.

Our Chapter is in ruins

Siirryttäessä lähemmäs 2010-lukua, alkoi virallisen jatko-osan julkaisu häämöttää horisontissa. Alkuperäinen Dawn of War oli kuitenkin jo monilta osin vanhentunut, vaikkakin sitä tekohengitettiin viimeiseen asti aiemmin mainitulla lisäosilla. Tekohengitykselläkin pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, joten Dawn of War 2 yhdessä Captain Hairgelin kanssa saapui alkuvuodesta 2009 markkinoille. Eli vain n. puolisen vuotta Dawn of Warin viimeisen lisärin jälkeen. Hurraa kaikki huusivat, koska Dawn of War oli eeppistä settiä vailla rajoja. Mitä ihmettä? -kaikki sanoivat, kun Dawn of War 2 starttasi.

Eipä se jatko-osakaan omaperäisyyttä saa kansitaiteestaan

Kuten ensimmäisessä osassa tuli mainittua, perustuu - tai pikemminkin on kaikki tämä lähtöisin pöytäpelistä, jossa on tietyn pisteen omaava armeija, jolla sitten pelataan toista vastaan. Pöytäpelissä harvoin näkee satojen yksiköiden eeppisiä taisteluja - enemmänkin hidastempoista "siirrän tuon tuohon ja heitän vähän noppaa" -tason antiklimaattista pelaamista. Siinä mielessä Dawn of War räjäytti potin, että se pohjautui enemmän kirjoitettuun fiktioon kuin itse pöytäpeliin. Toki ensimmäisessä osassa oli pöytäpelistä elementtejä, kuten ryhmäkoot, superyksiköt ja muut, mutta peli oli muuten tyylipuhdas RTS.

Toinen DoW2 lisäri näytti kuinka hommat tehdään oikein - pelillisesti ja pakkauksellisesti

Ei ollut Dawn of War 2 samaa. Enemmänkin Dawn of War 2 oli pöytäpelille uskollisempaa pelaamista reaaliajassa. Ei rakennettu tukikohtia ja suuria armeijoita, vaan pääpaino oli neljän hengen ryhmällä, jolla rämisteltiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan yhdessä RPG-elementtien kera. Ei ollut satoja yksiöitä ruudulla, ei ollut mahtipontisia taisteluja. Kaikki oli skaalattu pienemmäksi. Nätimmäksi. Henkilökohtaisemmaksi?

Games for Windows Live piti huolen siitä, että tätä ei sitten pelattu netissä ollenkaan

Moninpeli - tuo ensimmäisen osan ylihauska ja yliampuva tehopakkaus oli hyvin läsnä Dawn of War 2:ssa. Siinä päästiin lähemmäs sitä aitoa Warhammer 40k fiilistä, mutta valitettavan vähän peliseuraa siitä ikinä löysi - jos sitä löysi koskaan. Toki Games for Windows Live -alusta ei auttanut tässä yhtään. Toinen lisäosa, Retribution, siirtyi tämänkin myötä Steamiin ja melko pitkälti pelasti Dawn of War 2:n totaaliselta unohdukselta.

Retribution näytti, miten PC-pelienkin erikoisversiot voidaan yhä toteuttaa

Onko Dawn of War 2 huono? No varmasti tekstistä sen käsityksen saa. Pelillisesti se ei ole huono, hyvinkin kaukana siitä. Se on vaan niin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa, ettei näitä oikein mieli pitää samassa jatkumossa. Onhan Dawn of War 2:ssa toki sync-killit ja entistä hienompina ovatkin. Graafisesti peli on aivan upea. Ääninäyttely - se mistä meuhkasin ensimmäisen osan yhteydessä - on parasta AAA-luokkaa tässäkin. Samoja pieniä viitteitä löytyy vähintään yhtään paljon kuin aina ennenkin. Yksinpelikampanja on jopa parempi kuin ensimmäisen Dawn of Warin ja RPG-elementit tuovat kaivattua lisämaustetta peruspelaamiseen.

Löytyy tyyliä...

Chaos Rising lisäri toi, vähemmän yllättävästi, Chaos Space Marinet areenalle ja samalla yksinpelikampanja sai yhden lisätwistin. Riippuen millaisia varusteita käyttää tiiminsä hahmoilla ja millaisia valintoja tehtävien edetessä tekee, voi joko olla Imperiumin hohtava esimerkki tai harhautua kokonaan kohti Kaaoksen pimeää ja houkuttelevaa voimaa. Ellei muuta, ainakin kahteen kertaan pitäisi tuo pelata läpi. On se sen verran veikeää.

Löytyy julistetta... ja myös postikortteja joista en kuvaa ottanut

Retributionin kohdalla ymmärrettiin vihdoin, mikä teki Dawn of Warista alkujaankin suositun. Eeppisyys. Chaos Risingissa oli sitä hivenen. Retributionissa kosolti. Samaten tuli monta eri yksinpelikampanjaa - tyranideille, eldareille, space marineille, chaos space marineille ja inkvisitiolle. Pelaajamäärien kasvu moninpeliareenalla teki Retributionista samalla eniten pelatun Dawn of War 2 sarjan peleistä. Dawn of War 2 on hyvä, kovin vaan erilainen. Retributionilla on aktiivinen pelaajakunta vieläkin yli viisi vuotta sen alkuperäisen julkaisun jälkeen.

Tähän onkin hyvä lopettaa tämä Dawn of War fiilistely. Otetaan satunnainen lainaus GrimDark™ universumista:

Not even the dead know the end of war.

Warcraft: The Beginning

En sano, että olisin innoissani...

Mutta sitä kyllä olen. Tänään tuli vihdoinkin Suomen ensi-iltaan Warcraft. Tuo leffa jota olen odottanut sen 20 vuotta. Ensi-ilta. Tämä leffa sai jopa minut menemään ja katsomaan sen 3D-version - jotain mitä en ole tehnyt sitten Avatarin (oisko ollut vuonna 2009?).

Kyllä vain!

Fanina mä rakastin sitä. Ei fanina siinä on tiettyjä asioita jotka todennäköisesti korjaantuvat myöhemmässä Director's Cut versiossa. Mutta ei tästä sen enempää.

Overwatch

Ei ole aikaa

Overwatch

Blizzardin uusin tuli ja saapui. Sitä pitää pelata, se on multiplayer only, se on uskomattoman hauska. Oikeastihan tämä on satunnaispelaajien kanssa välillä sen tasoista, että tekee mieli tunkea neulasia silmiin ja hypätä sen jälkeen nokkospusikkoon. Hyvällä tiimillä se on parempaa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä.

Yritäpä siinä tehdä jotain, kun tollainen on tossa. Niin just niin.

Ja en edes tykkää multiplayerista. Nooh... mutta Blizzard. Warhammer 40000 part 2 valmistuu, mutta hieman hitaammin kuin toivoin. Arki, työt ja erittäin rajattu vapaa-aika on huono kombinaatio varsinkin tämän blogin puolesta. Mutta mutta, elossa ollaan. Eihän tässä ole kesälomaan kuin reilu puolitoista kuukautta!

Mut hei, onpa Collector's Edition. En ole edes avannut muuta kuin sitä pelikoteloa...

-Cheers love!-

Warhammer 40000 part 1

Dawn of War, war never changes

Hei, me soditaan!

Edellinen kirjoitus käsitteli juuri 3. toukokuuta julkistettua Dawn of War III:sta. Sellaista pikkupeliä, jota pelaajakansa on odottanut vesi kielellä jo useamman vuoden ajan. Siinä blogahduksessa saattoi havaita lievää fanitusta sekä Dawn of Waria, että myös sen emoa, Warhammer 40000:sta kohtaan. Jos näin havaitsi, oli täysin oikeassa. Kaikkiaanhan tämä alkoi täysin viattomasti ja oikeastaan enemmän tai vähemmän vahingossa.

Kauan sitten, kun modeemi oli yleinen ja ISDN vain eliittien harvinaista herkkua, oli sellainen asia kuin Internet Relay Chat. Se oli hieno. Yhtenä valoisana kesäyönä oli päätettävä seuraava lukusessio ja tarkemmin se kirja jota lukisi. Nopea kurkistus kirjahyllyyn totesi tunnetun faktan; olen lukenut jo nuo kaikki. Heikkona hetkenä menin kysymään yhdellä kanavalla, olisiko suositella jotain kirjaa. Haluttiin tarkennusta. Tarkensin sci-fiä. Lisää tarkennusta. Jotain melko anteeksiantamatonta ja erilaista. Minulle suositeltiin Warhammer 40000 maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta.

Ai se figupeli? Niin. Näin moni ajattelee ja olin yksi näistä monista, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, että pöytäpeli oli paljon laajempi kuin ylihintaiset muoviset figuurit ja vieläkin kalliimmat ajoneuvot. Ne jopa joutui maalaamaan itse. Ei todellakaan minun juttuni. No mutta ne kirjat? Sain tietää Black Librarysta joka julkaisee Games Workshopin Warhammer Fantasy Battles ja Warhammer 40000 maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Fantasia ei niinkään ole minun juttu (todettu jo n+1 kertaa), mutta 40000-luvulle sijoittuvaa sci-fiä... se voisi ollakin minun juttuni. Ottaen huomioon, että lempikirjani Dune sijoittuu vuoteen ~10000, tämä olisi sellainen harppaus n. 30000 vuotta pidemmälle. Mut hei, aika on suhteellista ja nykyisin tiedetään gravitaatioaaltojenkin olevan todellisia.

The Last Chancers

Ensimmäinen Warhammer kirja jonka ostin, oli nimeltään The Last Chancers. Gav Thorpen kirjoittama kolmiosainen kirjasarja joka myytiin yksissä kansissa. Omnibus. Kertoi nimensä mukaisesti vankipataljoonasta, joille palveleminen eturintamassa Imperial Guardin joukoissa oli se viimeinen mahdollisuus hyvittää tekonsa. Ei kuulosta kummoiselta, eihän? Kliseiseltä? Oliko se edes hyvä?

No tuota, niistä kirjoista jos puhutaan...

Siis enhän mä sano, että jäi joku vaihde päälle...

Tai että Warhammer 40000 kolahti jollain tapaa...

Mahdollisuus kuitenkin on, että mä tykkäsin jotenkin siitä...

Sääntökirjaa ja codexeita myöden...

Kai siitä kirjasta tykkäsin, jos kerran tuli hankittua n+1 muuta siihen kaveriksi. Viimeisessä kuvassa nyt näkyy jotain muutakin, kuten Warcraft RPG kirja (joka on kyllä täysin turha, koska retcon), Babylon 5 security manual, pari ammattikorkeakoulun insinööritodistusta ja muuta pientä science fictionia. Voisi melkein sanoa, että tykkäsin melko paljonkin. Grimdark™ maailma vetosi monta vuotta sitten aivan erityisellä tavalla. Vetoaapa se vieläkin, vaikka myönnettäköön että olen kriittisempi lukija kuin joskus aiemmin. Hah, niin varmaan. Oikeasti ongelmana on se, että nykyään on ihan liikaa Space Marine kirjoja. Ei niitä jaksa. Mutta ne myy. Point taken.

Entäs ne pelit?

Ai siis Dawn of War? Space Marine? Kyllähän niitä... jälkimmäisen olen ostanut kolmesti. Konsolille, PC:lle itselleni ja PC:lle veljelle. Jotta olisi kivaa pelailla yhdessä moninpeliä kahdestaan. En haluaisi kerskua yleisellä tasolla, mutta olin kyllä hiton hyvä Space Marinessa. Jos en ollut ihan ensimmäisenä, olin vähintään toisena. Se oli peli, joka iskostui täydellisesti selkärankaan oli classina mikä tahansa kolmesta mahdollisesta. Netissä toki voi huudella mitä vaan, mutta todistusaineistoakin löytyi kiitos Onedriven. 

Ikivanha puhelimella tehty otos, kun tosiaan Space Marinessa olin lyömätön 18 - 1 statseilla, yli 3000 expaa, toisena tullut 8 - 4, reilu 500 expaa.

Kyllähän tuo Space Marine oli niin yksinpeliltään, kuin myös moninpeliltään melkoinen. Juoni oli ihan ok, pelattavuus mahtava. Moninpeli... no se vaan rokkasi. Hauska fakta: koitin 11.5.2016 joskus illalla tuota 360:lla ja peliseuraa löytyi heti. Ei huono suoritus iänkaikkisen vanhalta peliltä, joka ei myynyt "tarpeeksi" jotta olisi saanut jatkoa. Vai mitä? Pisti hieman hymyilyttämään tämäkin tosin... Sega hankki Relicin itselleen, kun THQ meni nurin joitakin vuosia sitten. Aiemmin Space Marinea käynnistäessä näytettiin THQ:n logo. No nytpä tulee Sega... jännää et ne sellaisenkin päätti tuohon tunkea ylimääräisenä patchina vuonna 2011 julkaistulle pelille. Mutta hei, ei tässä mitään. Pelejä.

Tässä on sitä jotakin!

"Seeing virtue in idiocy is the prerogative of the young"

No tässä ne pelit!

Kyllähän noita on jokunen eli oikeastaan kaikki. Dawn of War. Dawn of War: Winter Assault, Dark Crusade, Soulstorm, Dawn of War II, Chaos Rising, Retribution ja tuo Space Marine. Harha-askelia toki on, sitä ei kieltäminen käy. Nimeltään Fire Warrior. Siitä ei sen enempää. Jo pelkkä kuva ko. pelistä saa paatuneimatkin pelaajat näkemään painajaisia. Itsehän toki masokistisesti pelasin sen läpi - en suosittele. Se on hirveä. Huonompaakin huonompi. En uskonut. Kadun. Mutta nämä muut pelit! Näissä ei lisenssi totisesti mennyt hukkaan. Relicissä myönnettiin, että monet pelifriman työntekijöistä olivat kovia faneja, jonka vuoksi Warhammer 40000:n lisenssin saaminen oli heille kuin täyttynyt unelma.

Dawn of War lisäosineen.

Dawn of War II lisäosineen.

"I long ago surrender anything being easy, commander. Still, we shall prevail this day"

Dawn of War pelisarja onnistui hienosti iskemään pieneen RTS-rakoon, jotta peli sai myönteistä julkisuutta ja sitä kautta vankan fanipohjan. Heti ensimmäisenä Relic teki pesäeron muihin strategiapeleihin resurssien keräämisellä. Ei ollut mineraaleja tai harvestereita, kuten about jokaisessa muussa genren pelissä. Ei ollut ei. Sen sijaan oli strategisia kohteita, joita valloittamalla sai jatkuvalla syötöllä resurssipisteitä. Tämä teki pelistä dynaamisen, jossa armeijan kasvaessa oli pakko valloittaa enemmän alueita eikä jäädä rakentelemaan Suuren Tuhon Yksikköä™.

Resurssipolitiikan uudistamisen lisäksi Dawn of War tarjosi muista peleistä poiketen joukkuepohjaiset yksiköt. Lukuunottamatta Whilrwindia tai Predatoria (tai niiden Chaos, Eldar, IG tms. vastineita) perusyksiköt koostuivat ryhmistä. Ryhmistä, joille pystyi antamaan erilaisia kykyjä tai parantelemaan niitä aseilla. Yhtäkkiä tämä johtikin siihen, että pelimaailma oli yhtäkkiä täysin dynaaminen, suurien armeijoiden temmellyskenttä. Ja aivan täydellisen epätasapainossa.

Epäreilua, mutta entäs sitten? Kun Eldarien Fire Prism ampui kerran keskelle maajoukkoja, niitä saikin keräillä (siis niitä jotka sattuivat olemaan vielä elossa) muutaman sadan metrin alueelta. Tankit olivat oikeasti tankkeja. Ei perusmosuilla ollut niitä vastaan juurikaan sanottavaa. Osa yksiköitä oli aivan ylivoimaisia, osa melkein turhia mutta silti pakollisia, eri rodut olivat keskenään niin erilaisia, että mistään balanssista ei voinut puhua. Teoriassahan tämä tarkoittaisi sitä, että eihän tällaista peliä kukaan netissä pelaisi? Mitä järkeä siinä on, jos Space Marinet tallaa kaikki muut tai Eldarien Avatar on ihan yhtä tyhjän kanssa Daemon Princea vastaan? No juurikin se, että tässä ei ollut mitään järkeä, koska Warhammer 40000. Maailma on epäreilu, sille ei voi mitään. Ja se oli parasta.

Eldarien Avatar. On se vaan pirun hieno...

Mutta mutta. Tämä blogipostaus rupeaa olemaan liian pitkä, joten lisään part 1 tuonne otsikkoon. On fiksumpaa antaa Dawn of War sarjan peleille niiden arvoinen fiilistely ja kurkata hieman kansia syvemmälle. Koska se on siistiä, koska kukaan muu ei tee niin. Tai tekee, mutta ei sitä tiedä. Nyt kun on tullut enemmän tai vähemmän yleisesti avattua tätä maagista sotavasaraa, on aika lukea yksi kirja loppuun. Koska Eldarit. Siksi. Koska Phoenix Lordit. Koska Asurmen.

Phoenix Lords sarjan aloituskirja. Tätä lisää kiitos! Huom. Gav Thorpe tämänkin kirjoittaja.

Oikeastihan tässä on kyse siitä, että Dawn of Warista kirjoittaminen vaatii monta kappaletta. Ja nyt puhun pelkästään ensimmäisestä pelistä enkä yhdestäkään sen lisäosasta (joita onkin kolme). Mut hei, ramble ramble.

"The stars themselves once lived and died at our command, yet you still dare to oppose our will."

Hiljaista

Ei kerkeä päivittelemään

Kissoja

Meillä oli yksi kissa. Musta kolli. Nyt on kaksi kissaa. Sai musta kolli kaverin. Nyt kaksi kissaa juoksee ympäriinsä. Aluksihan se oli sitä normaalia touhua, eli sihinää, murinaa, pakenemista ja muuta täysin normaalia kissatouhua.

Siamilainen tuli taloon. Aika on vierähtänyt hyvin tehokkaasti tämän ja Willa-kollin tutustuttamisessa.

Ei ole kerennyt tekemään postauksia, koska kissa. Koska ihana pieni kissa. Koska söpö pieni kissa. Kissat on muuten tosi jees! Asiaan palatakseni, muutaman vuorokauden jälkeen reilu kolmen vanha kolli ja tämä uusi tulokas on parhaimpia kavereita ja leikkivät. Eli nyt voi blogailla jälleen kerran.

Dawn of War III

Sota on tulossa

Knowledge is power, hide it well

Talvi tulee Westerokseen, mutta nyt keskitytään sotaan. Tietynlaiseen sotaan. Nimittän ollaan ihan sodan kynnyksellä. Kolmannen sodan kynnyksellä. Minun piti sukeltaa hieman syvemmälle Starcraftin maailmaan, mutta tämä julkistus sekoitti kaiken. Itse asiassa se sekoitti niin pahasti kaiken, että mietin pitäisikö Starcraft jättää taka-alalle ja siirtyä suoraan siihen ensimmäiseen Dawn of Wariin joka julkaistiin 2004. Tarkoituksena se oli käsitellä Blizzardin RTS-pelien jälkeen. Nyt täytynee muuttaa suunnitelmaa.

Eldar, Space Marine, Ork - oh my!

Tuo sekoitti melko tehokkaasti perusasiat. Dawn of War 3:n odotus on muodostunut enemmän tai vähemmän ilmiöksi. Joka kerta kun Relic Entertainment pisti sosiaaliseen mediaan päivitystä, ensimmäiset kommentit olivat "Dawn of War 3 confirmed?". Vuosien ajan. Twitterissä, Facebookissa, foorumeilla. Aina. Odotus on palkittu.

An open mind is like a fortress with its gates unbarred and unguarded

Aiemmat sarjan installaatiot ovat ilmiöitä. Dawn of War toi ensimmäistä kertaa Warhammer 40000:n maailman RTS-muotoon toimivasti. Siinä oli Space Marinet, tuo Relicin Blood Ravens chapter josta internet on repinyt huumoria yli kymmenen vuoden ajan. Siinä oli Eldarit, nuo mystiset galaksimme seilaajat, joiden pitkä ikä kattaa tuhansia vuosia ja teknologia on uskomatonta. Oli Örkit, ne tyhmät vihreät örmöt. 

Muistan kun 2004 asensin Dawn of Warin demon silloiselle Shuttlen mini-pc koneelleni. Ensimmäisenä tein Force Commanderin. Sitä kun klikkasi, eeppinen ääninäyttely sanoi "He who stands with me, shall be my brother.". Eeppisellä äänellä. Gabriel Angeloksen äänellä. Olin myyty. Jos joku RTS on tarjonnut voimafantasiaa yhtään sen enempää kuin tämä pelisarja, siitä saa toki vinkata ja jättää kommentin. "My aim shall not falter.".

Parastahan Dawn of Warissa oli se, että ensimmäistä kertaa tietokoneelle tehty WH40k peli sai sen tunnelman tuotua suoraan kirjoista ja lautapelistä toimivaan RTS-konseptiin. Ääninäyttely. Musiikki. Nämä kaksi asiaa tekivät Dawn of Warista enemmän kuin pelin, ne tekivät siitä ilmiön. Ja nyt tämä ilmiö saa jatkoa, jota on odotettu ja joka saapuu joskus vuonna 2017. 

On aika.

To relinquish contempt is capitulation

Alustavien tietojen mukaan Dawn of War 3 tulee sisältämään vain kolme kampanjaa. Vain? Starcraft 2 sisälsi myös kolme? Kyllä, vain. Mietitään Dawn of War 1 sisälsi Space Marinen kampanjan. Imperial Assault lisäsi Imperial Guardin. Dark Crusade toi Eldarit, Taut, Necronit, Imperial Guardin, Space Marine, Chos Space Marine kampanjat. Dawn of Warin viimeinen lisäosa toi lisää kampanjoita edellämainitulle ja lisäsi joukkoon vielä Sisters of Battle (aka. Adepta Sororitas eli Bolter Bitches) ja Dark Eldarit. Pelkkä alkudemo kesti ties kuinka pitkään, kun taustakertoja sepitti ketä kaikkia nyt tulikaan Kauravan aurinkokuntaan.

Nyt palataan kolmeen. Onko sillä väliä että niitä on kolme? No ei. Tuleepä lisälevyjä, DLC:tä ja ties mitä kaikkea muuta. Eldarit löytyy (fani fani ahihihii!), Space Marinet (no kai nämäkin nyt...) ja Örkit (fun fact, en ole yhtään Dawn of Waria pelannut örkeillä, en edes skirmishiä). Eiköhän tästä hyvää tule. Varsinkin kun katsoo tätä julkaisuvideota, missä ensimmäistä kertaa Eldarit saatiin näyttämään siltä, kuin niiden haarniskat oikeasti koostuvat Wraithbonesta! Ai minäkö tietäisin jotenkin asian tai kaksi Warhammer 40000:sta... ei...

World of Warcraft: Chronicle Volume 1

Erään Azerothin tapahtumat

Kirjan tilaaminen

Olen tilaillut melko monta kirjaa netistä vuosien mittaan. Itse asiassa valehtelematta 90% kaikista kirjaostoksista suuntautuu kirjan aiheesta riippuen Amazoniin (co.uk & com), Cafepressiin, Waterstonesiin yms. Valinnanvaraa on, hinnat ovat halpoja jopa postikuluineen ja palvelu pelaa. En nyt dissaa mitenkään kotimaisia kirjakauppoja, koska välillä sieltäkin voi tehdä suoranaisia löytöjä. Vuonna 2015 alta 30€ hintaan tuli kaapattua Suomalaisesta kirjakaupasta Art of World of Warcraft teos. Ei sitä tuohon hintaan saisi edes Amazonista.

Valikoima. Joku voi tässä vaiheessa aistia, eikä vähiten edellisen kirjapostauksen vuoksi, että osa kirjaostoksista saattavat olla aihealueiltaan vähemmän myyviä. Tuskin Suomesta löytyy kauhean monta innokasta Day of the Dragonin lukijaa. Eikä tämä ole väärin, ymmärrän hyvin. Parastahan tässä on se, että valinnanvaraa tosiaan löytyy ja välillä esim. Fantasiapelikauppa, Puolenkuunpelit tai mikä tahansa kotimainen erikoisliike voi yllättää. 

Ja vaikka nimeltä mainitsenkin tiettyjä liikkeitä, en kyllä saa niiltä yhtään mitään. Paitsi veloituksen korttitilille ja sähköpostissa kiitoksen tilauksestani. Eli ei ole maksettu mainos. No mutta, kirjan tilaaminen. Luettelin melkoiset määrät eri liikkeitä, osa kotimaisia ja osa ulkomailla sijaitsevia, joten valinnanvapaus toteutuu. Näinhän sitä itsekin luulin.

Tänään tuli muutenkin paljon laatikoita. Kissat ja laatikot eivät ole urbaani legenda.

Alun perin tilasin Chronicle Volume 1:n cdonista. Se oli siellä ennakkotilattavana. Menneessä muodossa. Se siitä. No ei hätää, tuetaan EU:ta, koska kyseistä teosta ei löytynyt mistään muusta kotimaisesta liikkeestä (okei, cdon ei ole kotimainen), Britti-Amazon ei petä koskaan! Siellähän se oli, ennakkotilattavana. Tilausta sisään ja odottamaan... odottamaan lisää... pikkaisen odotetaan vielä. Ei ole, ei tule, ei näy. Päivämäärä vaan siirtyy ja sähköpostilla tulee ilmoitusta, ettei nyt pysty, ei kykene.

Sisäinen Sherlock rupesi kihelmöimään epämiellyttävä tavalla. Minä. Blizzardin fanipoju. Nyt minulla ei ole tätä ainutlaatuista loreteosta, joka määrittää kaiken mahdollisen ja luo suuren pohjan koko Azerothin ja Warcraftin universumille. What is this?

Yhdysvallat apuun!

Tiesin kyllä kaksi varmaa paikkaa tilata kyseinen teos. Yksi on Blizzardin oma kauppa. Kallis. Luotettava. Kaikki kansainväliset paketit lähtevät Fedexin matkassa ja saapuvat Kaliforniasta parissa päivässä. Toinen on Amazon (.com), halpa. Toimitus on normaali, ei kuriiria (ellei maksa itseään kipeäksi = enemmän kuin Blizzardin omassa kaupassa). Valinta oli tässä tapauksessa helppo.

Olen tilaillut tavaraa Blizzardilta. Tuolloin heillä on ollut ilmainen toimitus tai kovat alennukset eri tapahtumien kunniaksi. Nyt ei ollut kumpaakaan. Kurssi kääntyi kohti Amazonia ja heidän halpoja hintojaan. Olin jo valmiiksi kuukauden jäljessä muuta maailmaa tämän omistamisessa, joten ei nyt muutama viikko missään tuntuisi... mitä nyt unettomia öitä, salaperäistä tärinää ja hikoilua. Normisettiä.

Se tuli Atlantin yli. Se tuli tänne.

Tilasin kirjan 11. huhtikuuta. 12. huhtikuuta se postitettiin. 28.huhtikuuta tuli lappua isosta lähetyksestä. Nopealla laskutoimituksella tämä tekee 16 päivää matkalla. Tuohon lisäilee Suomessa ei-niin-kiireiset kansainvälisen postin käsittelyt, voidaan melko tarkasti sanoa postituksen kestäneen kaksi viikkoa. Ei huono. Ei huono ollenkaan 7$ postikuluilla. Kiitos globalisaatio.

No entäs se kirja?

Voi veljet. On. Kyllä. On. Blizzard panostaa melko paljon kaikkeen mihin se printtaa oman logonsa. Tämä ei ole yllätys. World of Warcraft on eittämättä sen tärkein brändi, joten paukkuja riittää ja ne käytetään viisaasti. Ensinnäkin kirjan ulkoasu on hieno. Siis oikeasti hieno. Kannet on tosi nättiä mattaa ja kiiltokuvaa juurikin oikeissa kohdissa. Paperi on painavaa ja paksua. Kontrasti ja värit ovat viimeisen päälle hiottua. Tähän on selkeästi panostettu.

Kuva ei kerro koko totuutta, se on todella hieno.

Miten se sisältö? World of Warcraft lienee melkein jokaiselle tuttu pelinä. En ole siitä blogahtanut vieläkään, vaikka sitä on tullut pelattua yli 11 vuotta putkeen, koska siihen ei yksi blogahdus riitä. Se on osa suurempaa kokonaisuutta ja retrospektiä menneisyyteen. Tämä on ehdoton pakkohankinta kaikille World of Warcraftin pelaajille, jos pelimaailma kiinnostaa. Tämä on ehdottomasti hankintahintansa väärti, vaikkei World of Warcraft kolahtanut ja tykkäsi Warcraft III:stä ja The Frozen Throne lisäosasta. Hiton douppia settiä. Tähän lainaus Kirkiltä jossa on jotain rööreistä ja supernovasta ja joka on esiintynyt aiemmin. Se meinaat sopii tähän, mutten halua sitä itse toistaa.

Azeroth. Kyllä, ennen Sunderingia, ennen Kalimdoria ja Eastern Kingdomsia. Ensimmäistä kertaa!

Heti ensimmäisenä aukeaa Azerothin kartta millaisena se kymmeniä tuhansia vuosia sitten oli. Nättiä. Tätä ei olla nähty aiemmin ja se on douppia shittiä. Niin siis, itsehän tosiaan Warcraftista tykkään, vaikka fantasiaa onkin. Ylläri. Kaikille.

Taide. On. Mahtavaa. Aivan. Tajuttoman. Mahtavaa.

Ja itse asiaan eli sisältöön. Ihan oikeasti. Ei sillä, että tässä on niin paljon asiaa... Eikä sillä, että ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin tulee jotain virallista infoa asioista. Mutta se esitystapa. Aikajanat. Hahmot. Kaikki. Ei tätä pysty tällainen ihminen kuvailemaan, se on nähtävä. Aikajana kattaa ensimmäisessä kirjassa karkeasti Azerothin n. 30000 - 2000 vuotta ennen Dark Portalin aukeamista (eli siitä, mistä Warcraft elokuva kertoo tuossa puolentoista kuukauden päästä). 28000 vuoden edestä historiaa. Titaaneja, maailmojen luomista, Sargereita, Draeneita, Trolleja, (yö)haltioita, valtakuntien nousua ja tuhoa, elementaalilordien maailmoja... kyllä!

Odottelen innolla tätä kappaletta... Kalimdor. Kaldorei.

Tässä on paljon tekstiä, paljon kuvitusta joka tukee tekstiä. Paljon ns. flavor tekstiä ja pikaisella vilkaisulla näyttää olevan sellaistakin faktaa, josta internetin foorumeilla on tapeltu vuosia. Osa tykkää virallisesta linjasta, osa taasen varmasti on toista mieltä. Kokonaisuutena tämä kirja on omaa laatuaan mitä pelikirjallisuuteen ja varsinkin lisäkirjallisuuteen tulee. Kaikki tietää, että Halo kirjat ovat hyviä, Mass Effectin kirjat ovat pääosin hyviä. Blizzardille harvoin riittää hyvä. Blizzard tähtää erinomaiseen. 

Kuinka monta näitä Chronicleita tulee myöhemmin ei juuri nyt tiedetä. Ensimmäinen osa tosiaan kattaa liki 30000 vuotta, joka saattaa monelta tuntua pikakelaukselta varsinkin kun vertaa Warcraftin viimeiseen 30 vuoden aikaisiin tapahtumiin. Toisaalta, täytyy miettiä tuota aikajanaa myös toiselta kantilta. Kyseessä on Titaanit. Maailmojen luojat. Ei sellaisille muutama kymmenen vuotta merkkaa mitään, kun maailmoja luodaan tuhansien vuosien ajan. Burning Legion ei syntynyt tyhjästä, eikä kasvanut sellaiseksi kuin se on, myöskään kymmenessä tai sadassa tai edes tuhannessa vuodessa.

Varsinkin World of Warcraftin pelaajille tärkeät tapahtumat alkavat noin 2000 vuotta, ennen ensimmäisen pelin tapahtumia. Tuolloin luodaan suurimmat pohjat ns. itäisille valtakunnille. Samalla Kalimdor jaetaan enemmän tai vähemmän sellaiseksi, kuin moni sen tietää ja tunnistaa eri rotujen kesken. Tietysti 2000 vuoden aikana konflikteja tapahtuu pohjoisessa, lännessä, etelässä ja idässä, mutta sivistyksen peruspilarit on saatu rakennettua. Kaikki muu tämän jälkeen on enemmän tai vähemmän "hienosäätöä". 

No missä ne pelit?

Tämä blogi käsittelee pelailuja. Se käsittelee retroiluja. Se käsittelee pelaamista ja koko pelikulttuuria. Ehkä myös Blizzardia. Pikkaisen. Tämä on harrastus, joka ei rajoitu pelkästään monitorilla tapahtuviin asioihin, vaan pelaamisen harrastaminen on laajempaa. Siihen kuuluu kirjat. Siihen kuuluu sarjikset. Siihen kuuluu paljon sellaista, mikä tapahtuu kylmän ledivalaistun television tai monitorin ulkopuolella. Ajattelin seuraavaksi itse asiassa Warcraft II:sta tai StarCraftia. Katsotaan.

BlizzCon 2016

Ei ollut synkkää ja myrskyistä yötä

Brave new world

Miksi herätä torstaisena aamuna klo. 4:30 aamulla? Koska kissa maukuu? Koska on täysikuu (melkein) ja ihmissudet ovat matkalla? Ei. Sen vuoksi, koska marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna Anaheimissa järjestetään BlizzCon. Juurikin tuo Blizzardin mahtavan eeppinen ja joka tasolla yliampuva kahden päivän juhlallinen tapahtuma, jossa juhlitaan Blizzardia ja kaikkea siihen liittyvää!

Mitä ihmettä? No sitä just! Kyseessä on 10. BlizzCon ja samalla Blizzardin 25. juhlavuosi. Luvassa on aika isot partyt niin BlizzConissa virallisesti, kuin myös kymmenissä eri fanisaittien ja muiden vastaavien tapahtumissa Anaheimin messukeskuksen lähistöllä. Hienoa aikaa!

Ei tässä mitään, Anaheimiin seuraavaksi!

Edellisestä kerrasta onkin ehtinyt kulua kuusi vuotta, joten on hyvä vierailla pitkästä aikaa Blizzardin ultimaattisessa fanitapaamisessa. Euroopassa ei juurikaan mitään tämän tason juttuja järjestetä. Tietty joku voisi sanoa Saksassa Gamescomin olevan jotain samantapaista, mutta ei se ole. Siellä on valtava messualue, kaikkeen pitää jonottaa, esittelijöitä on satoja ja hiki haisee. Toista se on Kalifornian auringon alla. 

Seuraavaksi sitten varaamaan lentoja ja hotelleja. Kämmenet kutiaa ihanasti, kello on 5:20 aamulla ja jos sitä menisi pariksi tuntia nukkumaan.

ESTA, lennot ja hotelli

Ja nyt päivityksenä, että hommat tehty. Liput on ostettu, hotelli on varattu. Kiitos USA! Eli kertauksena kaikille niille ihmisille, jotka eivät ole käyneet USA:ssa:

• Passin pitää olla voimassa 6kk reissun jälkeen
• Passin pitää olla biopassi
• ESTA-kaavake on täytettävä vähintään 72h ennen matkaan lähtemistä
• Kaavake on simppeli, maksaa 14 dollaria
• Vaaditaan kaikkea tietoa, mm. mikä on osoitteesi matkan aikana yms.
• Ei kannata suhtautua huumorilla tähän

On se nykypäivänä helppoa. Pari klikkausta netitse ja kas, matkaliput on, hotelli on. Itse varasin hotellin, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä Anaheim Convention Centeristä, eli matkaa ei ole nimeksikään ja samalla se sijaitsee tarpeeksi kaukana ettei siellä järjestetä mitään isompia kokoontumisia aiheen tiimoilta.

Seuraavaksi pitääkin tehdä pientä tutkimusmatkaa ja löytää Anaheimin paras kahvila, missä saa suodatinkahvia ja omenapiirakkaa. Ilman näitä ei ole yksikään matka Atlantin toiselle puolelle täydellinen. Jos vielä omenapiirakan saa kermavaahdon kera, niin eihän tässä ole mitään muuta kuin silkkaa voittoa tämä kaikki!