X-COM - Tietokonepelien klassikot

Palanen suomalaista pelihistoriaa

Is UFO, Lyudmila

Hieman yllättäen postilaatikosta saapui Mesenaatin kautta joukkorahoitettu Juho Kuorikosken kirjoittama teos. Niille, joille nimi on vähemmän tuttu, mies on jo ennestään julkaissut pätevän teoksen nimeltään Suuret seikkailupelit sekä Sinivalkoinen pelikirja. Tämä on merkittävää monessakin suhteessa. Ensiksi suomen kielellä harvemmin julkaistaan mitään peliaiheista ja vielä harvemmin sellaista kirjaa, joka paneutuu koko seikkailupelien historiaan.

Henkilökohtaisesti olin vaikuttunut siitä, kuinka paljon taustatietoa Suuret seikkailupelit -kirja sisälsi miltei jokaisesta pelistä. Pientä nippelitietoja pelin tekovaiheista, käsikirjoittajista tai ideoista joita en ollut koskaan kuullut. Kirjasta paistaa läpi ammattitaito ja kiinnostus pelejä kohtaan. Itse tykkään erinomaisen paljon fiilistelystä ja kaikesta pikkukivasta tiedosta, jota ei hirveän usein tule vastaan. On hienoa lukea ammattitaidolla kirjoitettua fyysistä kirjaa, joka liippaa todella tarkasti ja läheltä omaa nuoruutta - olkoon se kuinka ufohörhöinen tahansa. Näitä tulee toisinaan vastaan englanniksi - mutta että suomeksi? Oikeasti, ostakaa. Ei ole reffilinkkejä - tällaista suomalaista kirjallisuutta pitää jokaisen pelaajan tukea.

Shut up Dimitri. Is no UFO

X-COM - Tietokonepelien klassikot ei ensivilkaisun ja satunnaisesti luetun muutaman kappaleen perusteella jätä kylmäksi. Itse olen jo maininnut X-COM pelisarjan sivulauseessa aiemmin muutamien kehusanojen kera. Ehkä on samalla tullut mainittua X-Files, josta ensimmäinen Enemy Unknown -peli veti melko paljon vaikutteita, mutta ei nyt mennä sinne X-Filesiin - nyt se kirja. 

Keräilyversio, numeroitu, nimmarilla!

On se komea. Isot propsit siitä, että jostain on löydetty kansikuvaksi X-COM: Enemy Unknown (tai UFO Defense jos ollaan Yhdysvalloissa...) konseptipiirros, joka lopulta päätyi pelin kansitaiteeksi. Katsokaa nyt sitä. Siinä palanen klassista tietokonepelihistoriaa kovakantisena, suomen kielellä, painettuna tekstinä. Ei tällä blogauksella muuta virkaa ollut, kuin mainostaa tätä kirjaa. En saa tästä senttiäkään, haluan vaan ihmisten tietävän, että tällaistakin löytyy. 

Muutama hassu kymppi hyvin laajasta tietopaketista on muhkea diili. Tätä ei kannata jättää välistä. Jos osaa suomea, jos asuu Suomessa tai jos kiinnostaa X-COM -pelisarjan historia on tämä pakko-ostos. Nyt äkkiä Minervan sivujen kautta tilaamaan!

Lumimyrsky, länsipuu ja musta saari

Immersio

Aloitetaan nopealla taustatarinalla, jonka nimeksi tulee immersio ja tunnelma. Itse olen kovin fiilistelevä pelaaja (joka on tässä vaiheessa käynyt varmaan melko selväksi), joka ei pelaa pelejä vain sen vuoksi jotta se on kivaa (mitä se kyllä on) tai sen vuoksi, että olisin paras multiplayerissa (vaikka sitäkin joissain peleissä olin (Assassin's Creed: Brotherhood anyone)). Tärkeintä allekirjoittaneelle on kautta linjan ollut peleissä tunnelma, fiilis, immersio, musiikit, ääninäyttely, juoni, tarinavetoisuus, hahmot ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan.

StarCraft II - yksinpeliä viiden vuoden juonella

Ehkä juuri tämän vuoksi arvostan enemmän yksinpelejä, sillä sp/mp -akselilla varsinkin suurimmissa pelisarjoissa, yksinpelin osuus saattaa jäädä turhan ohueksi parin tunnin räminäksi. Tällöin pelin todelliset paukut löytyy moninpelistä, joka ei ole ihan minun forté. Eipä sillä, tykkään välillä moninpelistä jos se on hyvin tehty tai muuten vaan mielenkiintoinen tai jollain tapaa erilainen. Aiemmin mainittu Assassin's Creed oli jotain aivan omaa luokkaansa, jossa tärkeintä ei ollut tappomäärä vaan tapa jolla ne tehtiin tai Mass Effect 3, jolloin tärkeimmäksi nousi uskomattomat tulitaistelut ja hengissä selviäminen seuraavaan vihollisaaltoon asti. Nämä ovat kivoja, niiden parissa voi vierähtää kymmeniä tunteja, mutta mikään ei voita todellakaan hyvin tehtyä yksinpeliä.

Tarinat

Nyt kun Crusader on saatu käsiteltyä (ja ostettua GOG.com kautta, eikö?) heti ensimmäisenä pois alta noin pelillisestä näkökulmasta, availen hieman fiilistelyjä. Tarinavetoisuus on ollut vahva vaikutin itselleni niin pitkään kuin suinkin muistan. Vahvat juonikuviot, jotka kattaa useamman eri tason ovat parasta mitä voi toivoa - oli kyse tv-sarjasta tai pelistä. Juurikin tämän syyn vuoksi kestosuosikkini sci-fi genressä on ollut sellainen tv-sarja kuin Babylon 5 - joka oli ensimmäinen laatuaan ollen episodipohjainen, tarinaa läpi kausien kuljettava kokonaisuus.

Blizzard on aina ollut omaa luokkaansa

Tarinoiden merkitystä on melkeinpä vaikeaa fiilistellä ellei mene kokonaan tarinan alkukohtiin ja siihen itse tapahtumiin. Juurikin tämän vuoksi säästän nämä jutut myöhemmäksi, kun niille voi antaa sen verran tilaa, että ne pääsee oikeuksiinsa. Olkoot kyse Blizzardin, Biowaren tai entisen Westwoodin peleistä, jokainen julkaisija tiesi kuinka koukuttaa pelaaja juurikin sillä tarinalla - Blade Runner anyone? Uskallan väittää, että 1990-luvulla tapahtui peleissä tietty muutos, jolloin pelinkehittäjät oikeasti rupesivat miettimään näitä asioita. Yhtäkkiä peleissä piti olla syy tekemiselle, olkoot se syy kuinka yksinkertainen tahansa (eikös ne kaikki pohjimmiltaan ole?), kiedottuna hienoon maailman, teemaan ja genreen.

Deus Ex

2000-luvulle tultaessa piti oikein miettiä mitä pelillisiä saavutuksia tuolloin tulikaan. Mietintä päättyi aika nopeasti juurikin vuoden 2000 kesäkuun 17. päivän tienoille, jolloin tuli yksi virstanpylväs jota monet muistelevat lämmöllä ja rakkaudella pelaajien kesken. Tämä peli oli se, joka legendan mukaan asennetaan aina koneelle kun joku sen nimen mainitsee (eli vähän kuin käänteinen Voldemort tavallaan). No sehän on tietysti Deus Ex.

Aikana jolloin salaliitot, X-Filesit ja muut rulettivat vahvasti, sekä Internet kokonaisuudessaan oli "vähän uusi juttu", Deus Ex oli jotain uskomatonta (siis sen lisäksi, että sen musiikit teki Straylight Productions). Sen juoni, joka haarautui pelaajan tekemien valintojen mukaan, oli omaa luokkaansa. Hahmot rulettivat melkoisen kovaa. Tarinankerronta oli uskomattoman toimivaa. Lokaatiot - New York, Pariisi, Area 51, Vandenbergin sotilastukikohta, salaiset vedenalaiset tutkimuslaitokset yms. Hahmot - JC Denton, alieneja, miehiä mustissa, robotteja, separatisteja, UNATCO:n väki, FEMA - kaikki tämä. Ei hitto. Ei enempää Deus Exiä... se ansaitsee täysin oman juttunsa... Sanotaan nyt vaikka näin, että hyvin moni nykypeli on velkaa tälle enemmän kuin kehtaa myöntää.

Somebody will reinstall it...

Jännää onkin ollut huomata, kuinka hiljalleen pelit eivät olekaan enää pienten lasten juttu. Yhtäkkiä ne tarjosivat parhaimmillaan tarinankerrontaa, joka ei ollut yhtään sen huonompaa kuin hyvässä tv-sarjassa tai novellissa tai ehkä jopa kirjassakaan. Interaktiivinen viihde, jossa jokaisella teolla on jälkiseuraukset, oli tullut olohuoneisiin, läppäreihin ja pelihuoneisiin ja tässäpä sitä ollaan. Tykkään tarinoista. Parasta on se, että tarinat voivat olla normaalia jokapäiväisiä asioita. Ne voivat olla salaliittoja. Ne voivat sijoittua tulevaisuuteen toiselle puolen galaksiamme. Ne voivat olla menneisyydestä otettuja palasia, jotka löydetään geneettisestä muistista. Ne voivat olla mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Explain this odd behaviour. This is not Warcraft in space!

Mikä tämän pointti on? Rupesin miettimään sitä itsekin, sillä on vaikeaa pukea sanoiksi sitä tuntemusta, kun pelatessa jokainen osa-alue toimii täydellisesti luoden kokonaisvaltaisen immersiokokemuksen (onko tää edes suomea...) siten, että sen sijaan "peliä vain pelaa" sitä huomaakin enimmäkseen "elää peliä" siinä nimenomaisessa hetkessä. Se ei tarkoia täydellistä maailmasta irtautumista, eikä siihen vaadita mitään ylimääräisiä nautintoaineitakaan. Siinä vaiheessa kun äänimaailma, tarina, hahmot ja kaikki muu kohtaavat täydellisesti toisensa, siitä syntyy hieno kokemus, jota ajattelee vielä sen pelin loppumisen jälkeenkin. Esimerkkinä olkoon Mass Effectin viimeinen puolitoistatuntinen. Ei helkuta, vieläkin yhdeksän (oikeasti, Shepard on yhdeksän vuotta vanha hahmo?) vuoden jälkeen tulee kylmiä väreitä kun muistelee Sarenia kumppaneineen. Tiedän että moni samaistuu tähän, fiiliksenähän tämä on sama kuin lukisi jotain aivan uskomattoman hyvää kirjaa - erona vain se, että sinä elät tarinaa ja tekemilläsi päätöksillä lopputulema muuttuu.

Protossit ovat aina olleet vähän parempaa väkeä

Koska tämä oli tällaista yleistä kirjoittelua, joka ei rajoittunut selkeästi yhteen aihealueeseen avaan tarkemmin jokaista omaa kohtaansa. En kyllä rupea linkittämään niitä, koska ristilinkkaus on vain ajanhukkaa ja sitä harrastetaan työpaikoilla. Tämä ei ole työpaikka, tämä on jotain muuta, jossain muualla.

Salaisuuksien kansioita

Totuus on

Piti tänään maanantain ja karkauspäivän kunniaksi pistää uusi blogaus ilmoille, mutta sen sotkikin totaalisesti mystinen paketti. Itsehän arvioisin tämän saapuvan "joskus myöhemmin" eli aikaisintaan loppuviikon puolella. Pakettihan oli kokoisekseen pienehkö ja kevyt, eikä herätä tunteita suuntaan tai toiseen.

Mystinen paketti...

Tuolla

Kuorittuani kaikki mahdolliset suojamuovit ja muut vastaavat pois, sieltä tupsahti tuttuja kasvoja. Tässä tuli mieleen vuosi 2007 ja Illidan Stormragen "You are not prepared" -lausahdus (joka on aivan toinen tarina, aivan toiseen kirjoitukseen).

No nyt on tuttuja kasvoja...

Jossain

Kääntämällä tutut kasvot paljastunee hyvin moneksi vuorokaudeksi hyvin paljon nostalgiaa, viihdettä, salaliittoja, alieneja, outoja asioita ja jotain täysin uskomatonta. Eiköhän tää ollut tässä.

Ja taitaa olla parin illan suunnitelmat selvät...

Tämän illansekoittajan myötä täksi päiväksi kaavailtu blogahdus koskien länsipuuta ja lumimyrskyä siirtynee huomiselle. Nyt on aika avata äks-arkistot monen vuoden tauon jälkeen ja muistella millaista oli katsella tätä salaa vanhemmilta, joiden mielestä kyseinen sarja ei aina välttämättä ollut parasta mahdollista arki-iltaviihdettä ala-asteikäiselle lapselle. Jokainenhan sen tosin tietää, että UFO: Enemy Unknown sisälsi vähintäänkin yhtä sairasta kamaa, mutta sehän oli vain lasten tietokonepeli...

Yli 20 vuotta samaa ja vieläkin jatkuu

Pelaaja

Olen pelaaja. En erottele konsoleita tai tietokonetta - hyvä peli löytyy millä alustalla tahansa. En myöskään erottele peligenrejä, sillä mielestäni kaikki ovat tasa-arvoisia. Näillä lähtökohdilla olen pelaillut niin pitkään, kuin muistini suo jonnekin 80-luvun hämyiseen menneisyyteen ja neonvalojen loisteeseen, jota korosti välkkyvä kuvaputkitelevisio - värillisenä tottakai.

Pohtisin yksi sateinen talvipäivä kaiken tämän innostuksen/harrastuksen/mikälie alkua. Miten pikkupoikana kiinnostavat jutut ovat onnistuneesti pitäneet lumoissa vielä aikuisena, perheellisenä miehenä? Samoin pienenä science fiction oli se juttu! Piraattiversio RoboCop leffasta jätti lähtemättömän vaikutuksen silloisen 5-vuotiaaseen, joka sitä katsoi (koska ikärajoja ei tunnettu - siksi). Reilu kolmekymppisenä toimii sama leffa ja sama genre vieläkin vaikka kaikki ympärillä on muuttunut enemmän, kuin osaisi edes kuvitella.

Tällaista se oli joskus, kun oli pelihuone

Tässä on pakko mainita erikseen 90-luvun kova ufobuumi, kun telkkarista (ajatella, ei suoratoistoa ollut olemassakaan) tuli X-Filesia, alaikäiset kersat vaillinnaisella englannin ymmäryksellä pelasivat UFO: Enemy Unknownia... kyllä se oli hienoa aikaa VGA-maailmassa. Näissä tunnelmissa ja fiilareissa tuli vietettyä lukemattomia määriä tunteja aina iltamyöhään asti. UFO:n intro on vieläkin 22 vuotta ensijulkaisunsa jälkeen douppia kamaa.

Koti

Tervetuloa kotiini. Makuuhuoneessa löytyy kaikkien pelieni keräilykappaleversiot lasivitriinissä, seinällä löytyy Frostmourne ja tuolla toisella puolen huonetta on Assassin's Creedista tutut assassiinit kaapin päällä. Tuossa seuraavaksi lastenhuoneessa onkin mukavan pehmeää olla Hearthstone -tyynyn kanssa, tai leikkiä Murlocilla, Protossien Probella tai Fiery Dragonilla. Ja mikä ettei jos pienelle taaperolle haluaa lukea jotain, olisi hyllyssä Snow Fight lastenkirja mukavilla värikuvilla - Blizzardilta tietysti. Ihan normaaliahan tämä, eikö?

Aikuisena osa tästä on tietysti ollut täysin tietoista valintaa ja miksipä ei. Toiset pistää tuhansia kiinni muumimukeihin - siis siihen objektiin josta on tarkoitus nauttia nestemäisessä muodossa olevaa ainetta - ja tämä on ok. Ei tätä kukaan kyseenalaista. Samaa ei voi sanoa Frostmournesta, jolle ymmärrystä löytyy empiirisen tutkimustiedon perusteella melko vähän. Availen tässä hieman enemmän fiilistelyhistoriaa ja maailmaa mitä omaan pelaamiseeni tulee ihan sen vuoksi, että keskustelujen ja muiden kontaktien pohjalta en ole yksin tämän asian kanssa. Onneksi perhe-elämä ei ole tämän fiilistelyn tiellä vaan päinvastoin, Blizzardin ja muiden pehmojen seassa onnistuu perhearjenkin pyöritys varsin leppoisasti.

Frostmournehan se siinä

Jännittävintä tässä on huomata se, että vaikka grafiikat ja muut ovat vuosikymmenten saatossa kehittyneet jättiharppauksin yhdessä pelimusiikin ja muun kanssa, vanhat kunnon klassikot pitävät yhtä pintansa - ainakin jollain tasolla - näiden uutuuksien keskellä. Oikeasti, UFO, Dune II, Command & Conquer, WarCraft, Crusader: No Remorse, System Shock, Doom I & II, Earthsiege I & II ja muut lukemattomat helmet jotka muovasivat pitkälti 90-luvulla kokonaisia genrejä ja asettivat standardeja edelläkävijöiden roolissa, ovat peleinä vieläkin hyviä.

Silloin joskus

Ala-asteella oli yksi tai kaksi kertaa erimielisyyttä siitä, kumpi on kovempi; Blizzard vai Westwood (no itsehän olin Westwoodin kannalla...). Välitunnit menivät helposti jutellessa uusimmista UFO:n teknologioista, Dunen kentistä ja muusta vastaavasta. Noh, samahan pätee vieläkin reilu 20 vuotta myöhemmin pitkillä autoreissuilla, joten ei tässä ihan niin kaukana alkupisteestä olla. No niin.. loppui jaarittelu.

Seuraava steppi on enemmän tai vähemmän tehdä tästä vähän nätimpi ja omalaatuisempi eikä käyttää standarditemploja. Katsotaan miten sen onnistuu.