Edellisestä postauksesta vierähti pidempi tovi kuin olin suunnitellut. Mutta ei sen väliä. Nyt mennään taas!
Vuosi on 1995 ja käyttöjärjestelmä on DOS. Se on sellainen mihin kirjoitetaan kaikki komennot, eikä siitä löydy graafista käyttöliittymää. Tavallaan se vaatii hieman puukottamista, mikäli halusi että pelitkin siinä toimi oikein ja kaikki muistikapasiteetti saataisiin käyttöön. Kyllä se ennen oli vaikeaa, sähkötkin piti polkea koneeseen, muuten ei käynnistynyt sekään.
Pienen Dune II retroilun jälkeen onkin tämän Kommenna & Valloita pelisarjan ensimmäisen pelin - Command & Conquerin aika. Hyviä aikoja olivat ne, kun CD-ROM oli jotain uskomatonta. Mutta itse peli? NOD? GDI? Tiberium? Aivan! Ensimmäiseksi, onko nykypäivän minkään pelin asennus näin hienoa - ja minä vaadin että tämä video katsotaan. Se on vain pari minuuttia ja juurikin sen arvoinen.
Ei nykypäivänä tarvitse tietää porttia, IRQ:ta, DMA:ta tai mitään muutakaan. Levy sisään tai vastaavasti jokin monista nettipalveluista auki, painetaan "Install" -namiskaa ja tunnin sisään onkin uusi peli valunut pelattavaksi. Konsoleilla ja tietokoneilla. Pakkohan jokaisen kuitenkin on myöntää, että edellämainitun asennusohjelman cooliudessa on tunnelma ihan omalla tasolla. Varsinkin jos oli 11-vuotias pikkuskidi. Dune II räjäytti pankin ja Command & Conquer (tai kuten ala-asteella sanottiin komppu/komppu) räjäytti korttelin.
Installation complete
Westwood ilmeisesti ymmärsi, että heillä on kyky tehdä jotain unohtumatonta Dune II:n suosion jälkeen. FMV:n kultaisena aikakautena tuli VGA-grafiikoilla varustettu ensimmäinen RTS-peli, joka täytti kaikki nykyaikaisen naksuttelun tavoitteet ja loi pohjan koko genrelle. Kaikkihan tämän tietää, koska Command & Conquer on klassikko.
Pelin logo, joka pohjautuu tuleen/räjähdykseen on hämmentävän yksinkertainen. Sittemminhän logo on vaihtunut tylsään metalliseen, koska 2000-luku ja kaikkea muuta. Westwoodin trademarkiksi nousi kasvokuva pelin kannessa, tässä tapauksessa sotilas mustavalkoisella teemalla ja tehostekeinona suojalaseissa näkyvä... tapahtuma. 21 vuotta sitten tuo oli todella vaikuttava näky Anttilan pelihyllyssä, kun sitä vertasi muihin peleihin.
Klassikko. Aivan uskomaton klassikko.
Graafisesti tämä ei ollut vuoden parhaimmistoa. Olihan olemassa jo Crusader ja myöhemmin vuonna 1995 ilmestyi myöskin WarCraft II, jotka molemmat olivat DOS-pelejä ja näissä paistoi hurja SVGA uskomattomalla 640x480 resoluutiolla. Mutta se fiilis. Lähitulevaisuuteen sijoittuva juoni, Frank Klepackin musiikit, aikansa hienoimmat CGI-välianimaatiot ja eräänlainen mystiikka GDI:n ja NODin välillä loi Command & Conquerista mestariteoksen, jota sittemmin myöhemmät jatko-osat eivät ole kyenneet toistamaan(?).
Entäs sitten jos se grafiikka oli VGA:ta? Siinä riitti tasan se, että käynnisti pelin (aivan sikamakean intron jälkeen) ja GDI:n ensimmäinen tehtävä pärähti käyntiin. Siinä vaiheessa kun Construction Yard muuttuu autosta tukikohdan päärakennukseksi, joka vastaa kaiken muun rakentamisesta ja kaikki tämä tapahtuu uskomattoman hyvän soundtrackin voimalla ja tehtävän päätteeksi pärähtää uskomaton animaatio... kyllä. Siinä vaiheessa ei hirveästi grafiikoita enää kaivannut paremmaksi.
Tarkemmin kun katsoo, huomaa levyistä GDI ja NOD tematiikkaa.
Jatko-osia tälle alkuperäiselle klassikolle tuli enemmän kuin tarpeeksi, mistä kiittäminen kuulunee enemmänkin Electronic Artsille kuin millekään muulle taholle Westwoodin sisällä. Siinä missä Red Alert oli suoraa jatkoa ja tavallaan prequel Command & Conquerille ja pelillisesti varsin maittava, ei se iskenyt samalla tavalla kuin lähitulevaisuuteen sijoittunut kahden eri ryhmän maapalloa kattanut taistelu.
Ja ei, en sano tätä sen vuoksi, että "vain ensimmäinen pelisarjan osa on se ainoa oikea". Olen kyllä pelannut niitä muitakin. Joidenkin mielestä voi olla suhteellisen härskiä, että C&C 3 ja sen lisäosa on Xbox 360:lle, mutta pelattunahan nekin ovat. Hyviä pelejä, vaikka ohjaus olikin huonoa - mut pakkohan sitäkin oli kokeilla...
Osa vetovoimasta oli kiistämättä aivan mahtavasti toteutetuissa FMV-pätkissä (eli video, eli full motion video - tästä oli enempi juttua Crusaderin yhteydessä). Toisin kuin muissa 90-luvun peleissä, joissa näyttelijät olivat... hyvin camp-henkisiä ja osa tunnelmasta rakennettiin enemmän tai vähemmän b-luokan tyyliin, Command & Conquer veti suuremman vaihteen silmään ja tähtäsi näennäiseen realismiin.
Puuttuu Renegade koska unohdin.
Näennäinen realismi
GDI - Global Defence Initiative. Nod - Brotherhood of Nod. Eeppistä. Command & Conquerin tapa esittää kaksi eri puolta ja näiden motiivit sekä päähenkilöt oli omalla tavallaan uskottavaa pelin omassa kontekstissa. Tuo pelottava sanahirviö, näin jälkikäteen aikuisena, on juurikin se mitä C&C:ssa löytyy kasapäin ja mikä teki siitä omasta mielestä loistavan pelin. Mutta se siitä, jokainen voi katsoa vaikka youtubesta GDI:n ja Nodin välivideoita mikäli haluaa palata ajassa reilut 20 vuotta taaksepäin.
Voisi melkein sanoa, että Command & Conquerin "what if" -tapa tuoda asioita esille ei ole niin hirveän kaukana nykyajan menosta. Yhteensattumaa vai profetiaa, ei sitä kukaan tiedä. Westwood oli todistanut Dune II:n kanssa, että firma osaa käyttää lähdemateriaalia erittäin tehokkaasti hyödykseen joten ei mikään ihme, että ensimmäinen oma strategiapeli otti sen, mikä oli parasta ja toi sen Dunen vuodesta n. 10000 takaisin meidän planeetalle ja siitä 1990-luvulle.
Pääasia on se, että Command & Conquer tuntui aidolta, ihan sellaiselta että voisi tapahtua. Mitä jos meteoriitti avaruudesta tuo Tiberiumin maahan? Miten sitä hyödynnettäisiin? Kuka siitä hyötyisi? Kuka saisi voitot? Mihin se johtaisi? Westwoodin ovelalla tarinankerronnalla vastattiin tähän ja monen muuhun. Näin reilu 30-vuotiaana kun katselee uudestaan välivideoita, niistä saa jopa eri tavalla tavaraa irti, toisin kuin ala-asteella. Toki pikkuskidinä oli vaan siistiä nähdä Westwoodin ylivertainen seuraava animaatio (mihin Blizzard ei pystynyt) tehtävän jälkeen ja puhuva pää kertomaan, kuinka uskomattoman hyvin sitä pärjäsikään edellisessä missiossa. Mutta ajatella, tässähän oli juoni. Tässä oli punainen, nodin-punainen, lanka kätkettynä. Kyllä sitä aikuisena miettii, että jumaleissöns kun on siistiä.
Se alkuperäinen Ion Cannon circa 1995.
Kultaisen kotkan koalitio
GDI, tuo NATOn tapainen liittouma, joka kattoi länsimaat ja "kehittyneet valtiot". Ai että niillä oli hienot univormut, hienot tankit (mammuttitankki anyone?), uskomaton teknologia (ION CANNON!) ja kaikki oikein henki amerikkalaishenkistä militarismia aina oranssinruskeasta värityksestä koko ajoneuvoarmadaan. Mikään ei ollut hienompaa, kuin lasauttaa vihollisen Obelisk of Light kiertoradalta käsin. Satelliitti varustettuna ionikanuunalla oli aseena jotain uskomattoman high-teciä vuonna 1995. Tähän hieman sivuraiteille - vaikka sanoinkin ettei jatko-osat ole juurikaan petranneet alkuperäisestä pelistä, yksi asia Command & Conquer 3:ssa tehtiin esimerkillisen hyvin. Ja se on juurikin GDI:n Ion Cannon. Sen sijaan, että se on pieni ja kohtalaisen vaatimaton korkeintaan yhden rakennuksen tuhoava "ultimate", C&C 3:ssa se oli koko peliruudun kokoinen joukkotuhoase. Ja se oli hienoa!
Ohessa youtubesta napattu hyvä pätkä, mikä näyttää miltä tuntuu kun kiertoradalta tulee ionia naamaan:
Hienoa silloin. Ihan jees nyt. Kyllähän tuo GDI koukutti tosi vahvasti militaristisella teemalla allekirjoittanutta, mutta modeemilla pelatuissa moninpeleissä päädyin aina jotenkin Brotherhood of Nodin puolelle. Miksi? Kuinka? Minkä takia? Koska altavastaajana on aina kiva toimia. Nodin paras tankki oli huonompi kuin GDI:n heikoin vastaava, puolustuskin oli jotain niin ja näin. Kaikki henki enemmän tai vähemmän hyvin hajanaista joukkoa, joka taisteli saman aatteen vuoksi keinoja kaihtamatta iskemällä mm. siviilikohteisiin Afrikasta ja Lähi-idästä käsin (Hmmm... peli on julkaistu 1995 - joo ei mitään). Mutta Kane. Kane!
GDI - Global Defence Initiative.
Siinä missä GDI tarjosi kaiken raa'an tuhovoiman ja länsimaisen aseteknologian suoraan kätösiin, Nod joutui raapimaan omansa aina siitä mitä oli kulloinkin tarjolla. Ei ollut satelliitteja, ei ollut mitään mammuttitankkeja... Itse asiassa Nodin "raskas kalusto" (lainausmerkeissä, koska edelleen raskain vehje oli GDI:n heikointa tankkia reilusti huonompi) tuotiin lentokoneella - mikä pelin kontekstissa tarkoitti sitä, että Nyökkäyksen Veljeskunta hankki osan sotakalustonsa mustan pörssin kautta. Ei ollut käytössä mitään hienoja rakennustelakoita tai muita, tavara ostettiin mistä saatiin ja jonkun ajan kuluttua lentokone onnistuneesti toi Light Tankin kiitoradalle.
MAMMUTTITANKKI! KAKSI BARRELIA!
Globaali puolustusaloite oli muutenkin hieno. Niillä oli Orca taisteluhelikopterit, A-10 hävittäjät ja se mammuttitankki. Hienoa aikaa hei.
Maanalainen armeija iskee jälleen
Brotherhood of Nod pyörii temaattisesti tämän yhden jumalhahmon ympärillä, jota myös näytteli yksi Westwoodin työntekijöistä. Nodista luotiin monivivahteinen ja pelottava organisaatio, jolla oli laaja verkosto, pääsy huipputeknologiaan ja uskomaton taito hallita mediakenttää sekä luoda todella tehokasta propagandaa. Näin yli 20 vuotta ensimmäisten pelisessioiden jälkeen sitä vasta kunnolla ymmärtää, kuinka hienosti Westwood loi Nodin mystisyyden. Kuinka suuri messias Nodin yhtä mystinen johtaja Kane olikaan. Kyllä. Mystiikka on päivän sana.
Brotherhood of Nod.
Tehtävät briifattiin aina henkilön toimesta, jolle oli annettu veljeskunnassa oma nimensä - ja vain etunimensä. Ylennykset hoidettiin ampumalla se, jonka tilalle tultiin. Tehokasta ja brutaalia. Lasten videopelissä vuonna '95. Ovelasti Nodin kampanjaa pelatessa luotiin kuva jostain koalitiosta, joka taistelee ihmisen vapauden puolesta. Sellainen joka ei piittaa länsimaalaisesta ylivoimasta, ei kontrolloduista valtioista. Brotherhood of Nod tarjosi vapautta. Kemikaali-iskuilla, terrori-iskuilla, ydiniskuilla. Vapautta. Kaikki oli punamustaa, kaikki univormut, kaikki briiffit, kaikki logot. Kaikki me olimme veljiä, jotka sotivat GDI:n länsimaalaista globaalia oppressiota vastaan! Noniinno...
Päheetä VGA:ta!
Mitäs tässä muuta sanoisi, riittää että tietää kuka on Kane ja miten vahvasti hän johti veljeskuntaa. Kyllä. Kane oli suuri messias. Melkein voisi sanoa, että Westwood otti joitakin yhtäläisyyksiä Dunesta (kuten esim. Fremenit) Command & Conqueriin, teki messiashahmon (kuten esim. Paul Atreides), jonka tehtävänä oli tuoda uusi maailmanjärjestys (Children of Dune - jos sen on lukenut). Kuitenkin Westwoodimaiseen tapaan, homma oli käännetty ylösalaisin ja "fremeneistä" sekä "messiaasta" olikin tullut tässä tapauksessa vihollinen. Kun taasen GDI:n selvät lainalaisuudet Harkonneneihin tehtiin ns. "hyväksi". Noh, tämä selviää jos pelaa molempia pelejä. Aikuisena. Skidinä se oli muuten vaan hienoa ja siistiä.
Hei, mä tunnen ton näyttelijän
Aikaisemmin mainittu näyttelijöiden käyttö ja Westwoodin pyrkimys luoda jotain tavallista tietokonepeliä suurempaa onnistui erinomaisesti, kunnes homma karkasi käsistä myöhemmin. Ensimmäinen peli-installaatio käytti pitkältikin Westwoodin omia työntekijöitä näyttelijöinä ja olihan se lopputulos kohtalainen. No okei, se oli parempi kuin kohtalainen, kaikki huomioon ottaen se oli aikasta hyvä.
Tämän jälkeen tulikin Command & Conquer 2: Tiberian Sun. Siinä olikin jo Michael Biehn. No ei se mitään. Tuli myös Command & Conquer 3. Siinä oli jo puolet Battelstar Galactican näyttelijöistä, oli James Earl Jonesia ja vähän Lostiakin siinä mukana. Toki se sama camp-fiilis säilyi välivideoissa, joka on enemmän tai vähemmän koko pelisarjan tunnusmerkki. Red Alerteissa, näissä C&C:n spin-offeissa nähtiin samalla tavoin yhtä hurmaavaa näyttelijäkaartia (Tim Curry, Peter Stormare, J.K Simmons, George Takei yms.). Kuinka moni muu pelisarja palkkaa a-luokan näyttelijöitä välivideoihin selostamaan tehtävänantoa? Aivan. Ei moni muu. Ei yksikään.
Laatunäyttelijöiden käyttäminen ei toki yksinään nostanut jatko-osia siitä keskinkertaisuuden välimaastosta, mutta olivathan ne ihan kivoja. Toivat kummasti fiilistä. Ongelmana tässä kaikessa tosin oli se, että tuo näennäinen realismi joka oli vahvasti läsnä Command & Conquerissa ja Red Alertissa kadotettiin kokonaan. Enää ei edes yritetty tehdä ns. tosissaan otettavaa peliä, vaan ylilyönneistä tuli standardi. Toki nämä pelit myivät kuin häkä, mutta itseäni se häiritsi todella paljon. Tykkäsin siitä tunnelmasta joka oli alkuperäisessä pelissä ja siitä miten asiat otettiin vakavasti. Jatko-osien kieli poskessa -mentaliteetti upposi vähän huonommin.
Ei ole tullutkaan päivityksiä vähään aikaan, koska perhe-elämä ja siihen liittyvät haasteet. Oikeastaan tämä on tekosyy, mutta menkööt tällä kertaa. Seuraavaksi tarkoituksena oli paneutua enemmän Westwoodin peleihin ja siitä lähinnä Command & Conqueriin. Kaivoin jopa vanhat pelilevyt kaapista ulos tätä varten, mutta ei. Ongelmana on Netflix. Tai ei ongelma, vaan lähinnä se, että Netflix uudistaa sisältöään ja yksi kesken jäänyt sarja on vienyt kaiken vapaa-ajan.
Borgian suku kokonaisuudessaan
Sarjan nimihän on The Borgias - mahtavaa renesanssiajan Italian henkilödraamaa, mahtavilla näyttelijöillä, mahtavalla juonella. Vaikka olen tunnustautunut olevani melkoinen sci-fi fani, arvostan erittäin paljon henkilödraamaa tapahtui se millaisessa kontekstissa tahansa. Miksi sitten katson tällaista? Koska Netflixin oikeudet sarjaan päättyy 31. maaliskuuta 2016 - kiire tulee. Kausia on kolme, kaudessa on kymmenen jaksoa. Kaksi on saatu katsottua. Kolmas on jäljellä.
Juonittelua, lahjontaa, simoniaa - the usual
Fun fact: Assassin's Creed II. Ezio Auditore da Firenze. Päävastustajina on, yllätys yllätys, Borgian paavi. Vaikkakin ACII ottaa melkoisia vapauksia hahmojen suhteen, on siinä rutkasti historiallista tarkkuutta mukanaan. Borgian suku on hyvin mielenkiintoinen renesanssiajan Italiassa - loistavaa peliviihdettä. Kyllä. Rupesin katsomaan tätä sarjaa aikoinaan, koska pelasin Assassin's Creedia. Ei ole muuten tarvinut katua. Suosittelen. Suosittelen erittäin paljon.
Chronicles
Ettei homma menisi ihan täysin 500 vuotta sitten eläneiden ihmisten syyllistämiseen, palataan aiheeseen - peleihin. Posti oli mukava ja kiva ja toi tänään paketin. Paketti oli tervetullut, muttei vielä odotettu näin nopealla aikataululla ilmestyväksi.
Assassin's Creed: Chronicleshan se siinä
Mitäs tämä on? 1500-luvun Kiinaa, 1800-luvun Intiaa ja 1900-luvun keisarillista Venäjää. Sivuhyppelyä, oikeastaan eräänlaista 2.5D peliä. Hienoa sellaista. Hieman erilaista, graafisesti taidokasta AC-tyylistä seikkailua, johon ei tarvitse paneutua niin syvällisesti kuin "oikeisiin" Assassin's Creed sarjan peleihin. Tämä on enimmäkseen muutaman tunnin viihdettä - ja mikä ettei.
Tällä viikolla jatkan Westwoodin parissa jos vain kohtalo näin suo. Toivottavasti, Borgiat ovat pitäneet paavillisessa ottessaan hieman liian pitkään. Mitä tulee itse tv-sarjoihin, voisihan niistäkin turista tässä sanan tai kaksi sopivassa kontekstissa. Olen jo ennestään maininnut Babylon 5:n, mutta senhän lisäksi löytyy myös Battlestar Galactica, Farscape, Firefly, Jeremiah, Rooma, Stargate SG-1, Stargate Atlantis yms. pientä. Varsinkin ensiksi mainittu on minulla... erikoisasemassa. Sellaisella tavalla erikoisasemassa, että muistan vieläkin kun uhosin Kesämäessä kavereilleni vuonna 2000 (tuolloin sarja päättyi TV2:lla) seuraavaa: "Kun nämä julkaistaan DVD:llä, aion ostaa ne kaikki.".
Ei ehkä nykypäivänä millainenkaan uhkaus, mutta DVD vuonna 2000 ei ollut vieläkään ihan de facto -juttu. Se oli enemmänkin jotain sitä luokkaa, mitä 4K on nykyään, ehkä jopa vähän premiumimpi. Tiedon levitessä Babylon 5:n DVD-julkaisuista, ostelin niitä kausi kerrallaan kun niitä julkaistiin - hintaan 80€ per kausi. Eipä taitaisi nykypäivänä mennä kaupaksi tuolla hinnalla. Sellaista.
Monille on eittämättä tullut mielikuva siitä, että fanittelen vain Blizzardia rankasti. Se on oikea mielikuva. Blizzardia fanitan peliyhtiönä ja melkeinpä jokaista niiden tuotetta. Mutta! On olemassa toinen pelisarja, jota fanitan ja jonka olen maininnut sivulauseessa aikaisemmin. Tämä pelisarja sai alkunsa Jade Raymondin esittelemänä vuoden 2007 E3 messuilla. Tämä on Assassin's Creed.
Itse pelit tarjoavat melkoisen mielenkiintoista historiaa sekoitettuna salajuonilla, salaliittoja, aitoja historiallisia hahmoja, virtuaalimatkailua historiallisiin tapahtumiin ja melko hyvää pelattavuutta (näin ainakin 10. iteraation kohdalla). Jottei kenellekään jäisi epäselväksi Assassin's Creedia kohtaan tuntema fanitus, koska hei, historiaa ja sci-fiä yhdistettynä - why not?
Kaapin päällä oleva kokonaisuus assassiineja
Vasemmalla Ratonhnhaké:ton / Connor - AC III, keskellä Ezio Auditore da Firenze - AC II , oikealla Arno Dorian - AC: Unity
Keskellä alkuperäinen Altaïr ibn-La'Ahad - AC
Evie Frye ja Jacob Frye - AC: Syndicate
Edward Kenway - AC IV: Black Flag
Everything is permitted
Tarkkasilmäiset huomaavat, että tuosta puuttuu AC: Roguesta ja AC: Liberationista päähahmot. Syy piilee yksinkertaisesti siinä, että molemmat pelivät eivät olleet ns. "kokonaisia pelejä", vaikka toivatkin Assassin's Creed jatkumoon omat tarinat. Pidättäydyn sen vuoksi pääpelisarjassa.
Mä muuten tykkään Assassin's Creedista
Ei se kaikki pelkkää Blizzardia ole.Välillä se on myös Ubisoftia. Tai Reliciä - tosin se firma on muisto vain. Näiden lisäksi löytyy uskomaton määrä muuta Assassin's Creed tavaraa lasivitriinissä - siinä samassa mistä löytyy Blizzardin pelit sekä Babylon 5:n käsikirjoitukset ja Joe Michael Straczynskin nimikirjoitus. Harvat asiat sinne pääsee - Assassin's Creed kuuluu tähän valittuun kastiin.
Näkymä oikealta näyttää boksin, Black Flagin kartan ja Assassin's Creed raamatun
Näkymä vasemmalla Evie & Jacob litografiat (ei vielä parempaa paikkaa), Bartolin Alamut ja Leonardo Da Vincin päiväkirjat
Order of the Knight Templar
Aiemmin nähty AC-logoinen boksi kätkee sisäänsä jokaisen pelin erikoisversioiden mukana saapunutta lisämateriaalia, jota löytyykin enemmän tai vähemmän... no oikeastaan enemmän. Puhukoot kuvat puolestaan.
Assassin's Creed: Brotherhoodin mukana tuli tällainen...
Löytyy pelien soundtrackia, bonustavaraa, ja elokuvaa (animaatio ja live action)...
Rooman kartta renesanssiajoilta...
Kirjeitä ja postikortteja...
Hahmojen päiväkirjoja...
AC: Brotherhoodin moninpelikortteja...
Näin. Kyllä sitä Blizzardin lisäksi muutakin löytyy. Kun teen samanlaisen esittelyn Blizzardista, ei siihen tule riittämään näin pieni määrä kuvia ja tekstiä. Tai ehkä riittää - kattamaan yhden pelin. Minäkö muka joku AC fanipoika... pffft. Ehkä hivenen, seuraava pelikin ilmestyy jo 2017 ja siinä välissä Assassin's Creed elokuva vuoden 2016 lopussa. Kyllä tässä jaksaa...
Ei ollut synkkää ja myrskyisää yötä. Ei ollut edes yö. Taisi olla ihan normaali päivä. Minun uskomaton fanitukseni Blizzardia kohtaan syntyi reilusti ensimmäisen altistumisen jälkeen. Tuolloin yksi luokkakaverini, jonka kanssa olin enimmäkseen pelannut Dune II:a ja Doomia, esitteli minulle jonkun oudon pelin, jossa oli ihmisiä ja örkkejä. Kaksi eri puolta vastakkain taistelemassa jossain never heard of paikassa. Ja ne käytti tavanomaisia aseita sekä taikoja, hyi. Näillä asenteilla ei uskoisi ikinä, että minulla on nykypäivänä Shrine of Blizzard, jolle uhraan huonoja RTS-pelejä ja epäonnistuneita MMORPG-virityksiä. No ehkei sentään.
Dune II.Tää oli päheetä silloin 24 vuotta sitten
"Kaksi puolta, Dunessa on kolme. Westwood osaa paremmin!" oli kommentini (tai aika tarkasti jotain tuon suuntaista) silloin vuonna 1994. Tottahan tämä onkin, verrattuna Dune II:een WarCraftissa oli vain kaksi osapuolta - ihmiset ja örkit. Dunessa puolestaan löytyi Atreides, Harkonnen ja Ordos. Jokaisella niistä oli oma mentaatti, omat erikoisyksikkönsä ja omat musiikit. Moni ei varmaankaan tuolloin huomannut, mutta Dunessa oli myös jokaisen puolen mentaatti-ikkunassa eroavaisuuksia logoissa ja väreissä, sekä muutamia muita pikkujuttuja. Kaikkiaan Dune II:ssa, näin muutama vuosikymmen sen julkaisun jälkeen, otettiin todella paljon taustatarinaa lähdeteoksesta ollakseen "vain strategiapeli". Vasta yläasteella luettuani Dyynin, ymmärsinkin kuinka pitkälle Westwood oikein veikään taustalorea ja kuinka ovelasti ne sitä käytti muuntaessaan henkilödraaman (ensimmäiseksi kunnolliseksi) RTS-peliksi.
Harkonnen. Rocket Launcher. Huomatkaa härkälogot! Noi oli vielä lisäksi animoitua kuvia!
Atreides - blondien ja sinisilmäisten mallien liittouma
Kaiken tämän lisäksi Dune II on sci-fiä, joka käyttää lähdemateriaalinaan parasta sci-fi -kirjallisuuden tuotosta ikinä - Frank Herbertin kirjoittamaa Dune -kirjaa. Jos sitä ei ole lukenut, ei tiedä mitään sci-fistä. Ei sitten ainuttakaan asiaa. Se on suomeksi, englanniksi ja löytyy vaikka arabiaksi jos mielii tutustua Arrakikseen sekä Atreidesin ja Harkonnenien sukujen välienselvittelyyn vuonna 10000, hyvin kaukana täältä. Mutta mutta, tämänhän piti olla Blizzardista ja örkeistä ja nyt ollaan tulevaisuudessa, kaukaisella planeetalla? Ei ei, takaisin aiheeseen.
Suuri sininen
Pakkohan sitä oli kokeilla. Warcraftia meinaat. Ei olisi pitänyt. Nyt on Illidankin vessassa. Homma on tyystin lähtenyt lapasesta varmaan jokaisella mittarilla, mutta mitäpä sitä ei harrastuksen eteen tekisi.
Jos oikein muistan, ensikosketus taisi tapahtua Intelin 486DX4 -prosessorisella koneella. WarCraftista oli täten diskettiversio, koska cd-romputinta ei tuolloin ollut käytettävissä ja se oli vain Paremman Väen™ laitteita. Joka tapauksessa, nyt jätetään Illidanit vessaan ja itse WarCraftiin ja täten ensikosketukseen kohti Blizzardin mullistavia maailmoja. WarCraft: Orcs and Humans - no en pitänyt. Oli tylsää. Ainoa hauska juttu oli, että yksiköitä pystyi ärsyttämään kun klikkaili monta kertaa. Kuka nyt jotain jotain örkkejä... ...pikakelaus vuoteen 2010 ja olinkin Anaheimissa joka on aivan toinen tarina aivan toiseen aikaan. Siitä voisi kirjoittaa oman novellikokoelmansa, kun juttelin Samwisen, Metzenin ja Mike Morhaimen kanssa... Not now. Later.
16 vuotta ensikosketuksesta ja olinkin yhtäkkiä BlizzConissa, morjestamassa perustajia ja haastattelemassa pelintekijöitä
Joku asia ei vaan iskenyt oikein millään tavalla tuossa ensimmäisessä sotataidossa, vaikka puitteet olivat kunnossa, grafiikka aikalaiseksi komeaa ja pystyi valitsemaan kuusi yksikköäkin samaan aikaan vrt. Dune II:n "unitti kerrallaan tonne ja sinne" -meininkiin. Olen vaan enempi sci-fi ihmisiä, jotka tuntee vetoa avaruusaluksiin, eilieneihin ja muihin epämääräisyyksiin olkoot ne pelissä tai kirjassa. Päätin kuitenkin antaa WarCraftille toisen mahdollisuuden hieman yllättävällä tavalla. Edellisessä postauksessa kerroin etten juurikaan välitä moninpeleistä ja sen sellaista. Tässä piileekin suuri ironia kaiken tämän takana - WarCraftiin lankesin sen vuoksi, että siinä oli 1v1 moninpeli. Kyllä. Moninpeli johti Blizzardin fanitukseen, tuo sama moninpeli josta en nykypäivänä niinkään välitä tai kiinnitä siihen erikseen huomiota.
Sotataito: örkit ja ihmiset
Elettiin 1990-luvun puoliväliä. Moninpeli tarkoitti silloisena ajanjaksona enimmäkseen japanilaista konsolia ja kahta ohjainta, jolloin voitiin pelata vuorotellen värikkäitä pallografiikalla varusteltuja putkimiesseikkailuja. Moninpeli sellaisena kuin se nyt tunnetaan oli alkutekijöissään, mikä ei välttämättä ole suurikaan ihme miettiessään sen ajan teknologiaa ja latensseja. Kaikki vasteajat alle yhden sekunnin olivat uskomattoman hyviä - toista se nykyään on, kun 60ms on liikaa. 28k modeemeilla koin ensimmäisen matsin WarCraftin maailmassa - se koukutti hetkessä. Yhtäkkiä fantasiateemalla ei ollutkaan mitään väliä, sillä pelattavuus ja toisen ihmisen voittaminen oli täysin oma juttunsa, jolle ei ollut aikaisempaa vertailukohtaa. Ekan matsini hävisin.
WarCraft: Orcs and Humans
Moninpelin täyttäessä mielikuvituksen ihmisillä ja örkeillä olikin jo korkea aika kokeilla tuota yksinpelipuolta mahdollisimman vähillä Dune vertailuilla. Alkuunhan tuo ei onnistunut sitten millään. Homma lähti rullaamaan oikein kunnolla noin vuoden viiveellä, eli sopivasti vähän ennen WarCraft II:n ilmestymistä. Yhtäkkiä warlockien demonit ja maagien vesielementaalit olivat melko huikeita, puhelinlangat olivat välistä punaisia hurjista moninpelikamppaluista ja Blizzard alkoi hiljalleen syöpyä "aika jees" -kategoriaan mitä tulee pelifirmoihin. Hiljalleen. Westwood piti kärkipaikkaa aina Tiberian Suniin asti.
Karu muistikuva kertoo Blizzardin olevan suuri läpimurto omassa "pelifanitusskenessä" toisen WarCraftin kohdalla, mikä ei sinällään ole ihme. Grafiikoissa VGA muuttui SVGA:ksi, mukaan tulivat esirendatut kunnon CGI-pätkät, kampanjan jokainen briefingi oli ääninäytelty ja armeijoiden eroavaisuudet kasvoivat entisestään. Kaiken tämän lisäksi jokaisella eri yksiköllä oli omat ääninäytellyt repliikit ja kummallakin osapuolella oli se oma cd-tasoinen musakki. Kokonaisuus oli vähintäänkin omaa luokkaansa. Westwoodin vastaus tähän ilmestyi miltei vuotta myöhemmin Red Alertin myötä ja vaikka se kaikeilla mittareilla oli erinomainen peli, Blizzard ehti saavuttamaan RTS-peleissä vankan aseman, mikä johti hiljaiseen vasta-asetelmaan ko. genren kuninkuusluokassa.
Tähtitaito
Jos en ollut täysin vakuuttunut Blizzardista ja firman kyvyistä pistää paremmaksi kuin Westwood, asia muuttui täysin vuonna 1998. Kyllä. Tuolloin julkaistiin StarCraft. Sci-fiä. Avaruudessa. Tulevaisuudessa. Oli ihmisiä, zergiä ja protossia. Eli käytännössä ripattiin Warhammer 40000:sta Space Marinet, Tyranidit ja Eldarit - mutta ei se haittaa, koska parhaalta on aina hyvä ottaa vaikutteita ja lainata asioita.
Norad II! Kenraali Duken pieni "virhearviointi" zergejä vastaan
Olin totaalisen myyty. Kuten Artanis, tuolloin vain komentaja ja nykyinen Hierarkki, sanoi Brood Warin aikana: "This is not WarCraft in space!" ja vieläpä jatkoi "This is much more... sophisticated.". Näin se on. SC aloitti Blizzardilla täysin uuden aluevalloituksen johon ei liittynyt enää demoneita ja örkkejä (tai viikinkejä). Ensimmäinen SC tarjosi uskomattoman hienon juonen, joka koostui kolmesta erillisestä kampanjasta - ihmiset, zergit ja protossit olivat jokainen edustettuina kymmenen tehtävän verran. Olihan sitä hyviä kampanjoita aikaisemminkin nähty peleissä, muttei useasta näkökulmasta eikä todellakaan niin hyvin kirjoitettuna ja toteutettuina, kuin StarCraftin vastaavassa.
Ei nää ihan ehkä graafisesti vielä SCII paremmaksi pistä..
Hiipien Blizzard oli alkanut pistää Westwoodia paremmaksi sekä pelillisellä puolella (hei, SC-turnauksia pelataan miljoonien dollareiden potista, ei edes "oikeassa" urheilussa pääsee vastaavaan joka lajissa), että myös CGI:n tasolla mitatessa. SC:n alkudemo, lukuisat välidemot, uskomattoman hienot hahmot kuten Jimmy Raynor, Sarah Kerrigan, Tassadar, Zeratul, Artanis, kenraali Duke, Arcturus Mengsk ja lukuisat muut mieleenpainuvat yksilöt, tekivät StarCraftissa melkoisen kokemuksen, jossa suuren skaalan taisteluita ja juonikuvioita vietiin henkilökohtaiselle tasolle. Tämähän oli vuonna 1998 ja kehtaan väittää StarCraftin sekä sen lisälevyn Brood Warin olevan kevyesti parasta juonellista sci-fiä ennen 2000-lukua. Tässähän oli oikeasti juonenkäänteitä! Ajatella!
Ruutukaappaus StarCraft II: Legacy of the Voidista, 17 vuotta ensimmäisen SC:n jälkeen.
StarCraftista voisi turista varmaan tuntikausia, mutta jätän sen vaan tähän. Se on kuitenkin täysin oma entiteettinsä eikä siihen sovi käyttää vain muutamaa kappaletta. Nythän on vieläkin menossa pelkkä alustus suuremmille asioille ja ehkä sille, miksi itsestä tuli sellainen Blizzard-fani kuin nyt satunkaan olemaan. WarCraft sen istutti mieleen, StarCraft sen sai aikaiseksi. Toki edellämainitut Warhammer 40000 ja muut tulevat vielä kukoistamaan tässäkin (heeeellooo Space Marine), mutta kuten niin usein olen kirjoittanut - sen aika on myöhemmin.
En Taro Adun, Executor!
Blizzard Entertainment proudly invites you to experience the adventure once again
En yleensä välittäisi laittaa linkkejä blogin ulkopuolisiin osoitteisiin, mutta tässä kohtaa teen pienen poikkeuksen. Tämä on WarCraft III julkaisutraileri vuodelta 2001, jolloin Blizzard lupasi jouluksi ko. pelin kauppoihin. Kaikkihan toki jo tässä vaiheessa tiesi, että Blizzardin kultainen kädenjälki vaatii aina täydellisyyttä, joten kauppoihin WarCraft III saapui vasta heinäkuussa 2002. Mut hei, täydellisyys on kovaa työtä.
Muistaakseni kyseistä julkispätkää näytettiin ihan elokuvateattereissa asti ainakin isossa maailmassa, Suomesta on paha sanoa. Joka tapauksessa tuostakin on jo aikaa 15 vuotta ja tämän vuoden kesällähän tulee elokuvateattereihin Warcraft elokuva, josta tietty tässäkin poikkeustapauksessa traileri alla. Käytännössähän tämä leffaprojekti aloitettiin jo vuonna 2005, jonka jälkeen on ehtinyt vaihtua niin käsikirjoittajat kuin myös ohjaajat pariin otteeseen, mutta siinä se. Vihdoinkin tulossa.
Aloitetaan nopealla taustatarinalla, jonka nimeksi tulee immersio ja tunnelma. Itse olen kovin fiilistelevä pelaaja (joka on tässä vaiheessa käynyt varmaan melko selväksi), joka ei pelaa pelejä vain sen vuoksi jotta se on kivaa (mitä se kyllä on) tai sen vuoksi, että olisin paras multiplayerissa (vaikka sitäkin joissain peleissä olin (Assassin's Creed: Brotherhood anyone)). Tärkeintä allekirjoittaneelle on kautta linjan ollut peleissä tunnelma, fiilis, immersio, musiikit, ääninäyttely, juoni, tarinavetoisuus, hahmot ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan.
StarCraft II - yksinpeliä viiden vuoden juonella
Ehkä juuri tämän vuoksi arvostan enemmän yksinpelejä, sillä sp/mp -akselilla varsinkin suurimmissa pelisarjoissa, yksinpelin osuus saattaa jäädä turhan ohueksi parin tunnin räminäksi. Tällöin pelin todelliset paukut löytyy moninpelistä, joka ei ole ihan minun forté. Eipä sillä, tykkään välillä moninpelistä jos se on hyvin tehty tai muuten vaan mielenkiintoinen tai jollain tapaa erilainen. Aiemmin mainittu Assassin's Creed oli jotain aivan omaa luokkaansa, jossa tärkeintä ei ollut tappomäärä vaan tapa jolla ne tehtiin tai Mass Effect 3, jolloin tärkeimmäksi nousi uskomattomat tulitaistelut ja hengissä selviäminen seuraavaan vihollisaaltoon asti. Nämä ovat kivoja, niiden parissa voi vierähtää kymmeniä tunteja, mutta mikään ei voita todellakaan hyvin tehtyä yksinpeliä.
Tarinat
Nyt kun Crusader on saatu käsiteltyä (ja ostettua GOG.com kautta, eikö?) heti ensimmäisenä pois alta noin pelillisestä näkökulmasta, availen hieman fiilistelyjä. Tarinavetoisuus on ollut vahva vaikutin itselleni niin pitkään kuin suinkin muistan. Vahvat juonikuviot, jotka kattaa useamman eri tason ovat parasta mitä voi toivoa - oli kyse tv-sarjasta tai pelistä. Juurikin tämän syyn vuoksi kestosuosikkini sci-fi genressä on ollut sellainen tv-sarja kuin Babylon 5 - joka oli ensimmäinen laatuaan ollen episodipohjainen, tarinaa läpi kausien kuljettava kokonaisuus.
Blizzard on aina ollut omaa luokkaansa
Tarinoiden merkitystä on melkeinpä vaikeaa fiilistellä ellei mene kokonaan tarinan alkukohtiin ja siihen itse tapahtumiin. Juurikin tämän vuoksi säästän nämä jutut myöhemmäksi, kun niille voi antaa sen verran tilaa, että ne pääsee oikeuksiinsa. Olkoot kyse Blizzardin, Biowaren tai entisen Westwoodin peleistä, jokainen julkaisija tiesi kuinka koukuttaa pelaaja juurikin sillä tarinalla - Blade Runner anyone? Uskallan väittää, että 1990-luvulla tapahtui peleissä tietty muutos, jolloin pelinkehittäjät oikeasti rupesivat miettimään näitä asioita. Yhtäkkiä peleissä piti olla syy tekemiselle, olkoot se syy kuinka yksinkertainen tahansa (eikös ne kaikki pohjimmiltaan ole?), kiedottuna hienoon maailman, teemaan ja genreen.
Deus Ex
2000-luvulle tultaessa piti oikein miettiä mitä pelillisiä saavutuksia tuolloin tulikaan. Mietintä päättyi aika nopeasti juurikin vuoden 2000 kesäkuun 17. päivän tienoille, jolloin tuli yksi virstanpylväs jota monet muistelevat lämmöllä ja rakkaudella pelaajien kesken. Tämä peli oli se, joka legendan mukaan asennetaan aina koneelle kun joku sen nimen mainitsee (eli vähän kuin käänteinen Voldemort tavallaan). No sehän on tietysti Deus Ex.
Aikana jolloin salaliitot, X-Filesit ja muut rulettivat vahvasti, sekä Internet kokonaisuudessaan oli "vähän uusi juttu", Deus Ex oli jotain uskomatonta (siis sen lisäksi, että sen musiikit teki Straylight Productions). Sen juoni, joka haarautui pelaajan tekemien valintojen mukaan, oli omaa luokkaansa. Hahmot rulettivat melkoisen kovaa. Tarinankerronta oli uskomattoman toimivaa. Lokaatiot - New York, Pariisi, Area 51, Vandenbergin sotilastukikohta, salaiset vedenalaiset tutkimuslaitokset yms. Hahmot - JC Denton, alieneja, miehiä mustissa, robotteja, separatisteja, UNATCO:n väki, FEMA - kaikki tämä. Ei hitto. Ei enempää Deus Exiä... se ansaitsee täysin oman juttunsa... Sanotaan nyt vaikka näin, että hyvin moni nykypeli on velkaa tälle enemmän kuin kehtaa myöntää.
Somebody will reinstall it...
Jännää onkin ollut huomata, kuinka hiljalleen pelit eivät olekaan enää pienten lasten juttu. Yhtäkkiä ne tarjosivat parhaimmillaan tarinankerrontaa, joka ei ollut yhtään sen huonompaa kuin hyvässä tv-sarjassa tai novellissa tai ehkä jopa kirjassakaan. Interaktiivinen viihde, jossa jokaisella teolla on jälkiseuraukset, oli tullut olohuoneisiin, läppäreihin ja pelihuoneisiin ja tässäpä sitä ollaan. Tykkään tarinoista. Parasta on se, että tarinat voivat olla normaalia jokapäiväisiä asioita. Ne voivat olla salaliittoja. Ne voivat sijoittua tulevaisuuteen toiselle puolen galaksiamme. Ne voivat olla menneisyydestä otettuja palasia, jotka löydetään geneettisestä muistista. Ne voivat olla mitä vaan. Ihan mitä vaan.
Explain this odd behaviour. This is not Warcraft in space!
Mikä tämän pointti on? Rupesin miettimään sitä itsekin, sillä on vaikeaa pukea sanoiksi sitä tuntemusta, kun pelatessa jokainen osa-alue toimii täydellisesti luoden kokonaisvaltaisen immersiokokemuksen (onko tää edes suomea...) siten, että sen sijaan "peliä vain pelaa" sitä huomaakin enimmäkseen "elää peliä" siinä nimenomaisessa hetkessä. Se ei tarkoia täydellistä maailmasta irtautumista, eikä siihen vaadita mitään ylimääräisiä nautintoaineitakaan. Siinä vaiheessa kun äänimaailma, tarina, hahmot ja kaikki muu kohtaavat täydellisesti toisensa, siitä syntyy hieno kokemus, jota ajattelee vielä sen pelin loppumisen jälkeenkin. Esimerkkinä olkoon Mass Effectin viimeinen puolitoistatuntinen. Ei helkuta, vieläkin yhdeksän (oikeasti, Shepard on yhdeksän vuotta vanha hahmo?) vuoden jälkeen tulee kylmiä väreitä kun muistelee Sarenia kumppaneineen. Tiedän että moni samaistuu tähän, fiiliksenähän tämä on sama kuin lukisi jotain aivan uskomattoman hyvää kirjaa - erona vain se, että sinä elät tarinaa ja tekemilläsi päätöksillä lopputulema muuttuu.
Protossit ovat aina olleet vähän parempaa väkeä
Koska tämä oli tällaista yleistä kirjoittelua, joka ei rajoittunut selkeästi yhteen aihealueeseen avaan tarkemmin jokaista omaa kohtaansa. En kyllä rupea linkittämään niitä, koska ristilinkkaus on vain ajanhukkaa ja sitä harrastetaan työpaikoilla. Tämä ei ole työpaikka, tämä on jotain muuta, jossain muualla.
