Warhammer 40000 part 2

Contemplation is the womb of treachery

Dawn of War

Pelisarjan ensimmäinen ja samalla melko lailla paras osa on monessakin mielessä  pelillisesti silkkaa juhlaa. Löytyy hieno gameplay, löytyy hienot ja lisenssille oikeutta tekevät grafiikat. Löytyy asennetta, musiikkia Jeremy Soulelta, Dobsonin veljet ääninäyttelijöinä ja kasa kaikkea muuta. Löytyy hiton kova pakkaus. Näin lyhyesti voisi sanoa, että kaikki pääasialliset seikat ovat enemmän kuin kunnossa, mikäli on sattunut edes joskus seuraamaan pelialaa hieman pintaa syvemmältä. Mutta mikäs tässä. Dawn of War. Se ensimmäinen, joidenkin mielestä ainoa oikea.

Kansikuva ei välttämättä tuo pisteitä kotiin omaperäisyydestä

Olihan se upea. Ääninäyttely säväytti demossa sen vertaa kovin, että tuolloin sinkkumiehen kummallinen maailma meni kertalaakilla täysin uusiksi. Ei hitto, tämä oli saatava! Elettiin kuitenkin vuotta 2004 ja olin enemmän tai vähemmän lokaalikauppiaiden varassa tämänkin suhteen. Eihän tätä mistään löytynyt... kaikki lähitienoon kaupat kävin läpi, mutta mistään ei kuulunut mitään. Tilasin sen Amazonista, siitä Brittien versiosta, kun ne silloin olivat vielä EU:ssa.

Dawn of Warin nopeatempoisuus ja 2000-luvun alkupuolella kohtalaisen uniikki resurssienkeräys painotti voimakkaasti pelin hektisyyttä ja jatkuvaa alueiden valtaamista. Nykypäivänä tuo graafinen ilme on osittain vanhentunut, mutta kiitos kolmen lisälevyn pelattavaa riittää. Oikeasti ainoa havaittava puute Dawn of Warissa on yksinpelikampanja. Näin pelaajalle joka on tottunut Blizzardin monta eri kampanjaa kattavaan yksinpeliin, jotka risteävät toistensa kanssa ja menevät limittäin, lomittain ja ties miten päin. Nyt oli vain yksi, Space Marinet, ei Eldareille omaa, ei örkeille... Pikkujuttuja.

Battle Brothers!

Mutta se ääninäyttely. Kaikki ne pienet nyanssit jotka todistivat, että tämä tiimi (Relic) ymmärtää mistä tässä on kyse. Kaikki Space Marineiden eeppiset "His wrath falls from the heavens" ja "He who stands with me, shall be my brother". Jumaliste se oli hienoa kaikkia pieniä äänensävyn muutoksiakin myöden. Mutta entäs ne Chaos Marinet? Entäs Eldarit? Jos jossain voisi sanoa ääninäyttelyn olevan täydellistä, se on juurikin Dawn of Warissa ja sen lukemattomissa jatko-osissa. Aiemmassa kappalessaa mainitsin miten Relicin intohimo välittyi peliin erinomaisesti. Tarkoituksena oli tuoda tuo GrimDark™ maailma vanhaan kunnon RTS-muottiin ja samalla tehdä se eeppisemmin. Kyllä tässä onnistuttiin.

Kuka muistaa ajan, jolloin, build menu order tuli mukana? Niinpä...

Tietääkseni Dawn of War oli ensimmäinen peli missä oli ns. sync kill -animaatiot. Sittemmin näitä on näkynyt ainakin Dawn of Warin jatko-osissa, mutta muista peleistä en niinkään ole niitä onnistunut bongaamaan. No mitäs ne on? Ne on parhautta. Elikkä, normaalisti yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun ja toinen voittaa. Peli jatkuu. Mutta tämä onkin Dawn of War. Tämä on tilaisuus vetää nupit kaakkoon ja tehdä jotain vähän erilaista. Jotenkin tämän selittäminen ei tee oikeutta sille eeppisyydelle mutta koitetaan...

Take solace at least...

Yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun. Voittaja suorittaa joko geneerisen tappoanimaation (voi olla mitä vaan monta sekuntia kestävästä käsirysystä, eeppisistä hypyistä ja väistöistä yms.) tai jos kaksi tiettyä yksikköä kohtaavat, alkaa melko uskomaton setti. Hyvänä esimerkkinä on esim. Chaos Bloodthirster ja Eldarien Avatar. Normisti superyksiköt hakkaisivat toisiaan ja toinen voittaisi. Tässä se menee jotenkin niin että...

Avatar <3

...kun Avatar voittaa, Bloodthirster lyö Avataria, tämä tekee takaflipin ja väistää lyönnin. Avatar antaa nyrkkiä ja Bloodthirster tippuu maahan, jolloin Avatar yrittää viimeistellä miekallaan demonin. Tässä vaiheessa Bloodthirster lyö Avataria, joka kaatuu. Bloodis nousee äkisti ja yrittää talloa Avataria, mutta se kierähtää alta pois, ottaa tippuneen miekkansa ja sillä viimeistelee Bloodiksen. Ja näitä on Dawn of Warissa kymmeniä. Kun miettii että taistelukentällä voi olla samanaikaisesti satoja yksikköjä ja noita sync killejä tapahtuu jatkuvasti, se näyttää hienolta, se näyttää erilaiselta, se näyttää juurikin siltä miltä Warhammer 40000:n pitää näyttää. Koska Rule of Cool. Ja oikeastihan se näyttää paljon hienommalta kuin näin selitettynä - koska nyt se muistuttaa teinipojan fantasiaa.

Ensimmäinen lisäosa toi vähemmän yllättäen areenalle Imperial Guardin

Mutta itse Dawn of War. Kampanja oli ihan ok, ei mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Skirmish ja moninpeli oli tämän kohdalla se juttu. Toki se myös pätee samalla jatko-osiinkin, mutta niissä on yksinpelin osalta edes panostettu. Kaikki osapuolet on törkeässä epäbalansissa, jotkut kombot ovat täysin ylivoimaisia, mutta näin se vaan menee. Peli oli silti hiton paljon hauskempi kuin yksikään Starcraftin matsi koskaan. Se mikä pelattavuudessa hävittiin esim. Warcraft 3:lle, voitettiin tunnelmassa moninkertaisesti. Näin paatuneen Blizzardin fanipojan mielestä.

Winter Assault toikin kunnollisen yksinpelikampanjan Imperial Guardilla, joka vähän paikkasi kokonaisuutta ja lisäsi hauskuuskerrointa melkoisesti. Vance Motherfucking Stubbs ei vielä ollut tässä kampanjassa, vaan tuli myöhemmin Soulstormin myötä - eli siinä kolmannessa lisärissä itse emopeliin, joka ei enää vaatinut emopeliä toimiakseen. Miten ihmeessä Vance Motherfucking Stubbs sitten liittyy yhtään mihinkään? Noh, päheä hahmo.

...in defeat at the hands of your betters

Nyt on pakko palata taas ääninäyttelyyn. Vaikka olen aiheesta jo pitänyt mekkalaa ensimmäisessä osassa ja tässäkin blogahduksessa, on se vaan niin hienoa. Kuten aiemmin sanottua, Relic teki erittäin hyvää työtä lisenssin kanssa ja tämä kaikki välittyy aina viimeistäkin yksityiskohtaa myöden ääninäyttelyyn. Sen lisäksi että pelissä on alan huippunimet, itse yksikköjen puheet tihkuivat yksityskohtia ja rakkautta Warhammer 40000 universumia kohtaan. Otetaan esimerkiksi Eldarien Falcon Grav Tank - "Just as Falcon delivered Anaris to Eldanesh, we bring warriors to the front."

Dawn of War ja kaikki sen lisäosat

Miksi tuo esimerkki? Peruspelaajallehan ei ole tiedossa, että Anaris on Eldareitten mytologiassa miekka, jonka haukka toi Eldaneshille. Hahmolle jonka oli tarkoitus valmistaa aseita Khainelle. Eldanesh puolestaan nousi aseisiin Khainea vastaan, no Khainehan on Jumala joten ei kannattanut - Eldanesh hävisi. Siitä Khaine kirottiin ikuisiksi ajoiksi. Tämä on äärimmäisen yksinkertaistettu kohta Warhammerin lorea, joten niin... mutta se, että yhden yksikön yksi repliikki on revitty tästä (muistaakseni Eldarien 2. codexista), kyllä se kertoo kuinka omistautunutta porukkaa Relicillä tätä työsti. Vastaavia pieniä nyansseja on koko Dawn of War täynnä - toki joissain pelaa Rule of Cool, mutta melkeinpä jokainen pieni detalji on uskomattoman uskollinen esikuvilleen. Warp Spidereiden sync killit, Bansheeiden sotahuudot. Tästä voisi kirjoittaa oman kirjansa.

For the Greater Good

Ja nyt ollaan hieman sivuraiteilla jo... mutta hei, koska tämä on blogi, niin se lienee enemmän tai vähemmän sallittua! Dawn of War - se ensimmäinen - käsitti kokonaisuudessaan melkoiset määrät pelattavaa. Ensiksi oli Space Marine, Chaos Space Marine, Eldarit ja Örkit. Winter Assault toi kentälle Imperial Guardin. Toinen lisäosa - joka on myös kiistatta paras (ja toimii myös itsenäisenä pelinä) sekä juonellisesti että kaikilla muillakin tavoin, Dark Crusade, esitteli areenalle Necronit ja Taut. Eli epäkuolleet Terminator-kopiot ja avaruuskommunistit mecheineen. Riittikö? Ei. Soulstorm toi kaiken muun lisäksi vielä Dark Eldarit ja Bolter Bitchesit aka. Sister of Battle.

Meni hieman sekavaksi jos ei tämä ole ennestään tuttua, joten tehdääs breakdown koko hommasta per peli, per pelattava rotu (Dark Crusadesta alkaen myöskin per pelattava kampanja):

• Dawn of War
• Space Marine
• Chaos Space Marine
• Eldar
• Orks

• Winter Assault
• Imperial Guard

• Dark Crusade
• Necron
• Tau

• Soulstorm
• Sister of Battle
• Dark Eldar

Käytännössä, jos omisti aikaisemmat pelit, Dark Crusade käsitti seitsemän eri yksinpelikampanjaa, jossa jokaisella oli oma juonensa, omat päähenkilönsä, oma dialoginsa vastapuolen kanssa ym. Seitsemän. Jää Warcraft III:n neljä kampanjaa pieneksi. Mutta onko tuo tarpeeksi? Ei ole. Soulstormissa todettiin, että voitaisiin tunkea vielä pari yksinpelikampanjaa lisää, joissa on taasen omat juonet, välispiikit, hahmot, animaatiot, tarinat ja koko hoito. Yhdeksän kampanjaa. Ok, se vaati että omisti kaikki aikaisemmat lisärit ja itse emopelin - mutta silti. Yhdeksän. Soulstormin alkudemo kestää sen yli viisi minuuttia, kun jokaisen motiivi ja tarina esitellään putkeen... että näin. Eipä tule pulaa pelattavasta meiningistä.

Our Chapter is in ruins

Siirryttäessä lähemmäs 2010-lukua, alkoi virallisen jatko-osan julkaisu häämöttää horisontissa. Alkuperäinen Dawn of War oli kuitenkin jo monilta osin vanhentunut, vaikkakin sitä tekohengitettiin viimeiseen asti aiemmin mainitulla lisäosilla. Tekohengitykselläkin pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, joten Dawn of War 2 yhdessä Captain Hairgelin kanssa saapui alkuvuodesta 2009 markkinoille. Eli vain n. puolisen vuotta Dawn of Warin viimeisen lisärin jälkeen. Hurraa kaikki huusivat, koska Dawn of War oli eeppistä settiä vailla rajoja. Mitä ihmettä? -kaikki sanoivat, kun Dawn of War 2 starttasi.

Eipä se jatko-osakaan omaperäisyyttä saa kansitaiteestaan

Kuten ensimmäisessä osassa tuli mainittua, perustuu - tai pikemminkin on kaikki tämä lähtöisin pöytäpelistä, jossa on tietyn pisteen omaava armeija, jolla sitten pelataan toista vastaan. Pöytäpelissä harvoin näkee satojen yksiköiden eeppisiä taisteluja - enemmänkin hidastempoista "siirrän tuon tuohon ja heitän vähän noppaa" -tason antiklimaattista pelaamista. Siinä mielessä Dawn of War räjäytti potin, että se pohjautui enemmän kirjoitettuun fiktioon kuin itse pöytäpeliin. Toki ensimmäisessä osassa oli pöytäpelistä elementtejä, kuten ryhmäkoot, superyksiköt ja muut, mutta peli oli muuten tyylipuhdas RTS.

Toinen DoW2 lisäri näytti kuinka hommat tehdään oikein - pelillisesti ja pakkauksellisesti

Ei ollut Dawn of War 2 samaa. Enemmänkin Dawn of War 2 oli pöytäpelille uskollisempaa pelaamista reaaliajassa. Ei rakennettu tukikohtia ja suuria armeijoita, vaan pääpaino oli neljän hengen ryhmällä, jolla rämisteltiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan yhdessä RPG-elementtien kera. Ei ollut satoja yksiöitä ruudulla, ei ollut mahtipontisia taisteluja. Kaikki oli skaalattu pienemmäksi. Nätimmäksi. Henkilökohtaisemmaksi?

Games for Windows Live piti huolen siitä, että tätä ei sitten pelattu netissä ollenkaan

Moninpeli - tuo ensimmäisen osan ylihauska ja yliampuva tehopakkaus oli hyvin läsnä Dawn of War 2:ssa. Siinä päästiin lähemmäs sitä aitoa Warhammer 40k fiilistä, mutta valitettavan vähän peliseuraa siitä ikinä löysi - jos sitä löysi koskaan. Toki Games for Windows Live -alusta ei auttanut tässä yhtään. Toinen lisäosa, Retribution, siirtyi tämänkin myötä Steamiin ja melko pitkälti pelasti Dawn of War 2:n totaaliselta unohdukselta.

Retribution näytti, miten PC-pelienkin erikoisversiot voidaan yhä toteuttaa

Onko Dawn of War 2 huono? No varmasti tekstistä sen käsityksen saa. Pelillisesti se ei ole huono, hyvinkin kaukana siitä. Se on vaan niin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa, ettei näitä oikein mieli pitää samassa jatkumossa. Onhan Dawn of War 2:ssa toki sync-killit ja entistä hienompina ovatkin. Graafisesti peli on aivan upea. Ääninäyttely - se mistä meuhkasin ensimmäisen osan yhteydessä - on parasta AAA-luokkaa tässäkin. Samoja pieniä viitteitä löytyy vähintään yhtään paljon kuin aina ennenkin. Yksinpelikampanja on jopa parempi kuin ensimmäisen Dawn of Warin ja RPG-elementit tuovat kaivattua lisämaustetta peruspelaamiseen.

Löytyy tyyliä...

Chaos Rising lisäri toi, vähemmän yllättävästi, Chaos Space Marinet areenalle ja samalla yksinpelikampanja sai yhden lisätwistin. Riippuen millaisia varusteita käyttää tiiminsä hahmoilla ja millaisia valintoja tehtävien edetessä tekee, voi joko olla Imperiumin hohtava esimerkki tai harhautua kokonaan kohti Kaaoksen pimeää ja houkuttelevaa voimaa. Ellei muuta, ainakin kahteen kertaan pitäisi tuo pelata läpi. On se sen verran veikeää.

Löytyy julistetta... ja myös postikortteja joista en kuvaa ottanut

Retributionin kohdalla ymmärrettiin vihdoin, mikä teki Dawn of Warista alkujaankin suositun. Eeppisyys. Chaos Risingissa oli sitä hivenen. Retributionissa kosolti. Samaten tuli monta eri yksinpelikampanjaa - tyranideille, eldareille, space marineille, chaos space marineille ja inkvisitiolle. Pelaajamäärien kasvu moninpeliareenalla teki Retributionista samalla eniten pelatun Dawn of War 2 sarjan peleistä. Dawn of War 2 on hyvä, kovin vaan erilainen. Retributionilla on aktiivinen pelaajakunta vieläkin yli viisi vuotta sen alkuperäisen julkaisun jälkeen.

Tähän onkin hyvä lopettaa tämä Dawn of War fiilistely. Otetaan satunnainen lainaus GrimDark™ universumista:

Not even the dead know the end of war.

Warhammer 40000 part 1

Dawn of War, war never changes

Hei, me soditaan!

Edellinen kirjoitus käsitteli juuri 3. toukokuuta julkistettua Dawn of War III:sta. Sellaista pikkupeliä, jota pelaajakansa on odottanut vesi kielellä jo useamman vuoden ajan. Siinä blogahduksessa saattoi havaita lievää fanitusta sekä Dawn of Waria, että myös sen emoa, Warhammer 40000:sta kohtaan. Jos näin havaitsi, oli täysin oikeassa. Kaikkiaanhan tämä alkoi täysin viattomasti ja oikeastaan enemmän tai vähemmän vahingossa.

Kauan sitten, kun modeemi oli yleinen ja ISDN vain eliittien harvinaista herkkua, oli sellainen asia kuin Internet Relay Chat. Se oli hieno. Yhtenä valoisana kesäyönä oli päätettävä seuraava lukusessio ja tarkemmin se kirja jota lukisi. Nopea kurkistus kirjahyllyyn totesi tunnetun faktan; olen lukenut jo nuo kaikki. Heikkona hetkenä menin kysymään yhdellä kanavalla, olisiko suositella jotain kirjaa. Haluttiin tarkennusta. Tarkensin sci-fiä. Lisää tarkennusta. Jotain melko anteeksiantamatonta ja erilaista. Minulle suositeltiin Warhammer 40000 maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta.

Ai se figupeli? Niin. Näin moni ajattelee ja olin yksi näistä monista, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, että pöytäpeli oli paljon laajempi kuin ylihintaiset muoviset figuurit ja vieläkin kalliimmat ajoneuvot. Ne jopa joutui maalaamaan itse. Ei todellakaan minun juttuni. No mutta ne kirjat? Sain tietää Black Librarysta joka julkaisee Games Workshopin Warhammer Fantasy Battles ja Warhammer 40000 maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Fantasia ei niinkään ole minun juttu (todettu jo n+1 kertaa), mutta 40000-luvulle sijoittuvaa sci-fiä... se voisi ollakin minun juttuni. Ottaen huomioon, että lempikirjani Dune sijoittuu vuoteen ~10000, tämä olisi sellainen harppaus n. 30000 vuotta pidemmälle. Mut hei, aika on suhteellista ja nykyisin tiedetään gravitaatioaaltojenkin olevan todellisia.

The Last Chancers

Ensimmäinen Warhammer kirja jonka ostin, oli nimeltään The Last Chancers. Gav Thorpen kirjoittama kolmiosainen kirjasarja joka myytiin yksissä kansissa. Omnibus. Kertoi nimensä mukaisesti vankipataljoonasta, joille palveleminen eturintamassa Imperial Guardin joukoissa oli se viimeinen mahdollisuus hyvittää tekonsa. Ei kuulosta kummoiselta, eihän? Kliseiseltä? Oliko se edes hyvä?

No tuota, niistä kirjoista jos puhutaan...

Siis enhän mä sano, että jäi joku vaihde päälle...

Tai että Warhammer 40000 kolahti jollain tapaa...

Mahdollisuus kuitenkin on, että mä tykkäsin jotenkin siitä...

Sääntökirjaa ja codexeita myöden...

Kai siitä kirjasta tykkäsin, jos kerran tuli hankittua n+1 muuta siihen kaveriksi. Viimeisessä kuvassa nyt näkyy jotain muutakin, kuten Warcraft RPG kirja (joka on kyllä täysin turha, koska retcon), Babylon 5 security manual, pari ammattikorkeakoulun insinööritodistusta ja muuta pientä science fictionia. Voisi melkein sanoa, että tykkäsin melko paljonkin. Grimdark™ maailma vetosi monta vuotta sitten aivan erityisellä tavalla. Vetoaapa se vieläkin, vaikka myönnettäköön että olen kriittisempi lukija kuin joskus aiemmin. Hah, niin varmaan. Oikeasti ongelmana on se, että nykyään on ihan liikaa Space Marine kirjoja. Ei niitä jaksa. Mutta ne myy. Point taken.

Entäs ne pelit?

Ai siis Dawn of War? Space Marine? Kyllähän niitä... jälkimmäisen olen ostanut kolmesti. Konsolille, PC:lle itselleni ja PC:lle veljelle. Jotta olisi kivaa pelailla yhdessä moninpeliä kahdestaan. En haluaisi kerskua yleisellä tasolla, mutta olin kyllä hiton hyvä Space Marinessa. Jos en ollut ihan ensimmäisenä, olin vähintään toisena. Se oli peli, joka iskostui täydellisesti selkärankaan oli classina mikä tahansa kolmesta mahdollisesta. Netissä toki voi huudella mitä vaan, mutta todistusaineistoakin löytyi kiitos Onedriven. 

Ikivanha puhelimella tehty otos, kun tosiaan Space Marinessa olin lyömätön 18 - 1 statseilla, yli 3000 expaa, toisena tullut 8 - 4, reilu 500 expaa.

Kyllähän tuo Space Marine oli niin yksinpeliltään, kuin myös moninpeliltään melkoinen. Juoni oli ihan ok, pelattavuus mahtava. Moninpeli... no se vaan rokkasi. Hauska fakta: koitin 11.5.2016 joskus illalla tuota 360:lla ja peliseuraa löytyi heti. Ei huono suoritus iänkaikkisen vanhalta peliltä, joka ei myynyt "tarpeeksi" jotta olisi saanut jatkoa. Vai mitä? Pisti hieman hymyilyttämään tämäkin tosin... Sega hankki Relicin itselleen, kun THQ meni nurin joitakin vuosia sitten. Aiemmin Space Marinea käynnistäessä näytettiin THQ:n logo. No nytpä tulee Sega... jännää et ne sellaisenkin päätti tuohon tunkea ylimääräisenä patchina vuonna 2011 julkaistulle pelille. Mutta hei, ei tässä mitään. Pelejä.

Tässä on sitä jotakin!

"Seeing virtue in idiocy is the prerogative of the young"

No tässä ne pelit!

Kyllähän noita on jokunen eli oikeastaan kaikki. Dawn of War. Dawn of War: Winter Assault, Dark Crusade, Soulstorm, Dawn of War II, Chaos Rising, Retribution ja tuo Space Marine. Harha-askelia toki on, sitä ei kieltäminen käy. Nimeltään Fire Warrior. Siitä ei sen enempää. Jo pelkkä kuva ko. pelistä saa paatuneimatkin pelaajat näkemään painajaisia. Itsehän toki masokistisesti pelasin sen läpi - en suosittele. Se on hirveä. Huonompaakin huonompi. En uskonut. Kadun. Mutta nämä muut pelit! Näissä ei lisenssi totisesti mennyt hukkaan. Relicissä myönnettiin, että monet pelifriman työntekijöistä olivat kovia faneja, jonka vuoksi Warhammer 40000:n lisenssin saaminen oli heille kuin täyttynyt unelma.

Dawn of War lisäosineen.

Dawn of War II lisäosineen.

"I long ago surrender anything being easy, commander. Still, we shall prevail this day"

Dawn of War pelisarja onnistui hienosti iskemään pieneen RTS-rakoon, jotta peli sai myönteistä julkisuutta ja sitä kautta vankan fanipohjan. Heti ensimmäisenä Relic teki pesäeron muihin strategiapeleihin resurssien keräämisellä. Ei ollut mineraaleja tai harvestereita, kuten about jokaisessa muussa genren pelissä. Ei ollut ei. Sen sijaan oli strategisia kohteita, joita valloittamalla sai jatkuvalla syötöllä resurssipisteitä. Tämä teki pelistä dynaamisen, jossa armeijan kasvaessa oli pakko valloittaa enemmän alueita eikä jäädä rakentelemaan Suuren Tuhon Yksikköä™.

Resurssipolitiikan uudistamisen lisäksi Dawn of War tarjosi muista peleistä poiketen joukkuepohjaiset yksiköt. Lukuunottamatta Whilrwindia tai Predatoria (tai niiden Chaos, Eldar, IG tms. vastineita) perusyksiköt koostuivat ryhmistä. Ryhmistä, joille pystyi antamaan erilaisia kykyjä tai parantelemaan niitä aseilla. Yhtäkkiä tämä johtikin siihen, että pelimaailma oli yhtäkkiä täysin dynaaminen, suurien armeijoiden temmellyskenttä. Ja aivan täydellisen epätasapainossa.

Epäreilua, mutta entäs sitten? Kun Eldarien Fire Prism ampui kerran keskelle maajoukkoja, niitä saikin keräillä (siis niitä jotka sattuivat olemaan vielä elossa) muutaman sadan metrin alueelta. Tankit olivat oikeasti tankkeja. Ei perusmosuilla ollut niitä vastaan juurikaan sanottavaa. Osa yksiköitä oli aivan ylivoimaisia, osa melkein turhia mutta silti pakollisia, eri rodut olivat keskenään niin erilaisia, että mistään balanssista ei voinut puhua. Teoriassahan tämä tarkoittaisi sitä, että eihän tällaista peliä kukaan netissä pelaisi? Mitä järkeä siinä on, jos Space Marinet tallaa kaikki muut tai Eldarien Avatar on ihan yhtä tyhjän kanssa Daemon Princea vastaan? No juurikin se, että tässä ei ollut mitään järkeä, koska Warhammer 40000. Maailma on epäreilu, sille ei voi mitään. Ja se oli parasta.

Eldarien Avatar. On se vaan pirun hieno...

Mutta mutta. Tämä blogipostaus rupeaa olemaan liian pitkä, joten lisään part 1 tuonne otsikkoon. On fiksumpaa antaa Dawn of War sarjan peleille niiden arvoinen fiilistely ja kurkata hieman kansia syvemmälle. Koska se on siistiä, koska kukaan muu ei tee niin. Tai tekee, mutta ei sitä tiedä. Nyt kun on tullut enemmän tai vähemmän yleisesti avattua tätä maagista sotavasaraa, on aika lukea yksi kirja loppuun. Koska Eldarit. Siksi. Koska Phoenix Lordit. Koska Asurmen.

Phoenix Lords sarjan aloituskirja. Tätä lisää kiitos! Huom. Gav Thorpe tämänkin kirjoittaja.

Oikeastihan tässä on kyse siitä, että Dawn of Warista kirjoittaminen vaatii monta kappaletta. Ja nyt puhun pelkästään ensimmäisestä pelistä enkä yhdestäkään sen lisäosasta (joita onkin kolme). Mut hei, ramble ramble.

"The stars themselves once lived and died at our command, yet you still dare to oppose our will."

Dawn of War III

Sota on tulossa

Knowledge is power, hide it well

Talvi tulee Westerokseen, mutta nyt keskitytään sotaan. Tietynlaiseen sotaan. Nimittän ollaan ihan sodan kynnyksellä. Kolmannen sodan kynnyksellä. Minun piti sukeltaa hieman syvemmälle Starcraftin maailmaan, mutta tämä julkistus sekoitti kaiken. Itse asiassa se sekoitti niin pahasti kaiken, että mietin pitäisikö Starcraft jättää taka-alalle ja siirtyä suoraan siihen ensimmäiseen Dawn of Wariin joka julkaistiin 2004. Tarkoituksena se oli käsitellä Blizzardin RTS-pelien jälkeen. Nyt täytynee muuttaa suunnitelmaa.

Eldar, Space Marine, Ork - oh my!

Tuo sekoitti melko tehokkaasti perusasiat. Dawn of War 3:n odotus on muodostunut enemmän tai vähemmän ilmiöksi. Joka kerta kun Relic Entertainment pisti sosiaaliseen mediaan päivitystä, ensimmäiset kommentit olivat "Dawn of War 3 confirmed?". Vuosien ajan. Twitterissä, Facebookissa, foorumeilla. Aina. Odotus on palkittu.

An open mind is like a fortress with its gates unbarred and unguarded

Aiemmat sarjan installaatiot ovat ilmiöitä. Dawn of War toi ensimmäistä kertaa Warhammer 40000:n maailman RTS-muotoon toimivasti. Siinä oli Space Marinet, tuo Relicin Blood Ravens chapter josta internet on repinyt huumoria yli kymmenen vuoden ajan. Siinä oli Eldarit, nuo mystiset galaksimme seilaajat, joiden pitkä ikä kattaa tuhansia vuosia ja teknologia on uskomatonta. Oli Örkit, ne tyhmät vihreät örmöt. 

Muistan kun 2004 asensin Dawn of Warin demon silloiselle Shuttlen mini-pc koneelleni. Ensimmäisenä tein Force Commanderin. Sitä kun klikkasi, eeppinen ääninäyttely sanoi "He who stands with me, shall be my brother.". Eeppisellä äänellä. Gabriel Angeloksen äänellä. Olin myyty. Jos joku RTS on tarjonnut voimafantasiaa yhtään sen enempää kuin tämä pelisarja, siitä saa toki vinkata ja jättää kommentin. "My aim shall not falter.".

Parastahan Dawn of Warissa oli se, että ensimmäistä kertaa tietokoneelle tehty WH40k peli sai sen tunnelman tuotua suoraan kirjoista ja lautapelistä toimivaan RTS-konseptiin. Ääninäyttely. Musiikki. Nämä kaksi asiaa tekivät Dawn of Warista enemmän kuin pelin, ne tekivät siitä ilmiön. Ja nyt tämä ilmiö saa jatkoa, jota on odotettu ja joka saapuu joskus vuonna 2017. 

On aika.

To relinquish contempt is capitulation

Alustavien tietojen mukaan Dawn of War 3 tulee sisältämään vain kolme kampanjaa. Vain? Starcraft 2 sisälsi myös kolme? Kyllä, vain. Mietitään Dawn of War 1 sisälsi Space Marinen kampanjan. Imperial Assault lisäsi Imperial Guardin. Dark Crusade toi Eldarit, Taut, Necronit, Imperial Guardin, Space Marine, Chos Space Marine kampanjat. Dawn of Warin viimeinen lisäosa toi lisää kampanjoita edellämainitulle ja lisäsi joukkoon vielä Sisters of Battle (aka. Adepta Sororitas eli Bolter Bitches) ja Dark Eldarit. Pelkkä alkudemo kesti ties kuinka pitkään, kun taustakertoja sepitti ketä kaikkia nyt tulikaan Kauravan aurinkokuntaan.

Nyt palataan kolmeen. Onko sillä väliä että niitä on kolme? No ei. Tuleepä lisälevyjä, DLC:tä ja ties mitä kaikkea muuta. Eldarit löytyy (fani fani ahihihii!), Space Marinet (no kai nämäkin nyt...) ja Örkit (fun fact, en ole yhtään Dawn of Waria pelannut örkeillä, en edes skirmishiä). Eiköhän tästä hyvää tule. Varsinkin kun katsoo tätä julkaisuvideota, missä ensimmäistä kertaa Eldarit saatiin näyttämään siltä, kuin niiden haarniskat oikeasti koostuvat Wraithbonesta! Ai minäkö tietäisin jotenkin asian tai kaksi Warhammer 40000:sta... ei...