It's always sunny in Cali

BlizzCon 2016 - saapuminen

Varsinais-Suomi, Suomi

Matka kohti Blizzardin faniuden sydäntä alkoi yhtenä hyvin kylmänä ja sateisena aamuyön taksimatkana. Olotila aamuneljän herätyksen jälkeen oli "liian kylmä ja liian väsynyt", eli käytännössä täysin normaali mannertenvälisen matkan alkufiilis. Tai sellainen normi työpäivä.

Itse tykkään lentoja varatessa mennä ns. varman päälle. Vaihtoaikaa mieluiten sen kolmisen tuntia, jotta ehtii rauhassa käymään loungessa, syödä hyvin, ottaa pienet torkut ja lähteä siitä semisti levänneenä kohti pitkää lentoa. Paitsi jos saavut kentälle vähän yli viisi aamulla ja sinulle kerrotaan, että ensimmäinen lentosi on peruttu. Seuraava lähtee neljän tunnin päästä.

Matkustaessa sattuu ja voisin kirjoittaa romaanin kaikesta lentokoneisiin liittyvästä aina aloittaen pakkolaskusta Pisan sotilaslentokentälle päättyen Innsbruckin "kokeillaas tätä nyt neljättä kertaa" -laskeutumiseen. Kyllä se silti on turvallisempaa kuin autolla ajaminen. Mutta mutta, takaisin asiaan!

Arlanda, Ruotsi

Ensimmäinen lento peruttiin ja seuraava lähtee neljä tuntia myöhemmin. Käytännössähän tämä tarkoitti, että Arlandan kentällä jää koneen vaihtoon aikaa sen pyöreät 30 minuuttia. Ja välissä on vielä ylimääräinen passitarkastus, koska täytyy mennä kansainväliselle vyöhykkeelle kerta Kaliforniaan matka käy. Kaikille tiedoksi: Arlandassa on täysin mahdollista vaihtaa konetta alta puolen tunnin. Vieläpä jäi boardingiin ylimääräistä aikaakin!

Lento itsessään oli enemmän kuin mukava. SAS käyttää uusia koneita, netti toimii, palvelu pelaa. Ja on hyvä syy puhua toista kotimaista ihmisten kanssa. Ei muuta mainittavaa. Oikeasti. En ole ennen välittänyt onko alla Boeing, Airbus, Bombardier vaiko Embraer. Nyt ensimmäistä kertaa pistin merkille tilavan kabiinin, hyvät tuolit, rauhallisen äänimaailman. Ei tuntunut menomatka turistiluokalta (vaikka olikin tilaa, koska keskimmäinen penkki vapaa).

Kyllähän se siitä. Nettikin toimi koko lennon ajan, joten Hearthstone ei jäänyt pelaamatta. Ei edes Grönlannin yläpuolella.

Kalifornia, Yhdysvallat

Lämmintä. Aurinkoista. Palmuja. Uusi Tom Bradley International -terminaali! Myönnettäköön, että edellisestä käynnistäni on aikaa sen kuutisen vuotta. Tuolloin esinvaikutelma LAXista oli melko pitkälti "tervetuloa kehitysmaahan, seuratkaa roskia kohti uloskäyntiä" -tason visiitti. Toista on se on tällä kertaa marraskuussa. Lämpötila on liki 30 celsiusta ja päivä on vasta varisuttanut aamukuoret päältään. Nokka kohti Anaheimia!

Palmuilla katettu tie vie hotellilta itse pelipaikalle. Kieltämättä se fiilis on talven jälkeen vähän uskomaton.

Santa Ana Freeway johdattelee betonielementeillään kauniisti LAXista kohti Anaheimia. Takana on neljän tunnin aamumyöhästyminen, 11½ tunnin lento ja laskeutuminen paikallista aikaa klo. 13:30 tai like Americans say 1:30pm. Ei muuten väsytä yhtään. Seurallinen kuskimme kyselee kiinnostuneena, mikä johdatti pohjoismaalaiset kaukaisesta kylmyyden tyyssijasta kohti Kalifornian ikuista sinistä taivasta ja Auringon kyllästämää osavaltiota. Reilu tunti menee kuin siivillä. Näköjään kuudessa vuodessa ei paikat ole hirveästi muuttuneet. Los Angeles näyttää samalta, Hollywoodin kylttikin on sitä samaa kuin ennen. Autokanta on reilusti hybridisoitunut viime kerrasta - ollaanhan sentän USA:n edistyksellisimmässä osavaltiossa.

Anaheim, Yhdysvallat

Hotelli. Check in. Orientaatio. Anaheim Convention Centeriin matkaa reilu pari kilsaa. Muisti palaa yhtä nopeasti, kuin lentotukialukselta lähtevä hävittäjä katapultin kera. West Katella Avenueta pisin suoraan, samalla ihmetellen täkäläistä menoa ja kulttuuria. Perillä.

Ei millään uskoisi edellisen käynnin olleen yli kuusi vuotta sitten, kaukaisen vuosikymmenen ensimmäisenä vuotena - eli suomeksi lokakuussa 2010. Jokainen tietää sen tunteen, kun saapuu pitkän matkan jälkeen määränpäähänsä ja ensimmäinen tunnetila on enemmän tai vähemmän "täällä taas, ihan kuin olisin käynyt täällä eilen tai oikeastaan en ikinä ollut edes poissa". Joka tapauksessa tuollainen olo tuli Anaheimin messukeskuksen nähtyäni.

Se on kaunis. Se on määränpää. Olen omieni joukossa.

Yllätyksekseni järjestelyt olivatkin muuttuneet melkoisen paljon kuudessa vuodessa. Enää ei ollut eeppisiä jonoja, joissa jonotettiin omia lippuja helposti sen neljästä viiteen tuntia. Vuonna 2010 olin siellä pressipassilla liikenteessä, jolloin sai kaikkia etuoikeuksia - ruokaa, ei jonotusta mihinkään, suoria haastatteluja Blizzardin työntekijöille, erikoisia illanviettoja, suljettujen ovien takana olevia näytöksiä yms. Nyt olin vain yksi monista, pääsylippua ei koristanut erivärinen nauha, joka ilmoitti sen käyttäjänsä kuuluvan etuoikeutettujen ryhmään. Näin tällä kertaa. Eikä haitannut yhtään.

Henkkarit (passi) esille, printattu lippu esille. Molemmat verifioidaan ja lippu tulostetaan, kokonaisuudessaan meni ehkä 25 sekuntia. Seuraavaksi hakemaan Goody Bag. Prosessi ohi alta kahdessa minuutissa... silloin kuusi vuotta aiemmin olin pressijonossa, missä ei meitä ollut kuin n. sata henkeä ja silti meni toista tuntia. On se uskomatonta miten 30000 kävijää hoidetaan näppärästi parissa tunnissa lävitse. Seuraavaksi jonottamaan kauppaan, koska tuliaiset pitää ostaa... ja kolmen tunnin jonotus tuli siellä vastaan. Mut hei, eipä tarvitse itse 'conin aikana sitä harrastaa, vaan voi keskittyä olennaiseen!

Jonottamisessa on se hyvä puoli, et voi jutella ihan kenen kanssa vaan. 

Lopuksi väsyneenä kohti hotellia ihmettelemään sitä uskomatonta ajatusta, että tuli matkustettua Atlantin ylitse vain kahden päivän tapahtuman vuoksi, jotta pääsee näkemään ja kokemaan uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin ikuisena Blizzard fanittajana, BlizzCon on paljon enemmän kuin vain pelaajien yhteensaattaminen. Se on juhla ja oodi nykypäivän monimuotoisille harrastuksille ja ihmisille. Absurdeinta ehkä oli se, että seuraavan päivän avajaisseremonian aikana tuli istuttua kahden australialaisen viereen. Hekin olivat tulleet Kaliforniaan vain tätä varten (ja oli samalla ensimmäinen reissu Yhdysvaltoihin). Siinäpä me perheelliset yli 30-vuotiaat. Tapaamme mitä epätodennäköisimmissä olosuhteissa täysin vieraalla maaperällä vain huomataksemme, että Blizzard oikeasti tuo ihmisiä yhteen.

Liput hankittu, tavarat ostettu. Siinä reilun 30 tunnin valvomisen jälkeen oli aika suunnata Hootersissa syödyn illallisen jälkeen kohti hotellin ilmastoitua huonetta ja CNN:n uutiskatsausta. Jos ei muuta jäänyt mieleen, niin paikallisen lainsäädännön kiemurat ovat vieläkin neljä kuukautta myöhemmin tuoreena muistissa:

"Don't vote for Slumlord Steve Napolitano, vote for Janice Hahn."

Vaalimeno on Suomessa aika vaisua, kun sitä verrataan tv-mainoksiin jossa mennään about henkilökohtaisuuksiin joka ainut kerta, mikäli sillä on pienikin mahdollisuus. Tämä ei tosin nyt kuulu mitenkään Blizzardiin, blogiin tai mihinkään. Oli vaan pakko jakaa, koska syyt. Tällä ei ole mitään tekemistä toisen osan kanssa, joka tulee käsittelemään BlizzConin ensimmäistä päivää. Ehkä joku muukin innostuu Suomesta asti matkustamaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Gamescom ei meinaat ole mitään verrattuna BlizzConiin.

Onko siitä näin paljon aikaa?

Uusi vuosi, uusi kuukausi, uusi postaus?

Ihanko oikeasti edellinen oli lokakuussa?

Kylläpä se aika rientää. En ole mitenkään enkä missään nimessä tätä unohtanut. Ihmettelen mihin katosi ne kuukaudet viime lokakuun ja tämän helmikuun välistä. Minun piti tehdä postaus BlizzConista. No siellähän se on draftina liki julkaisukelpoisena. Piti tehdä postaus Assassin's Creed leffasta. Draftitasolla sekin.

Lieneekö tämäkin joku drafti? Ken tietää mikä tämä on, mutta nyt tanakka niskaote koko hommasta ja jälleen kerran kirjoittamaan kaikkea pelien pelaamisesta ja harrastamisesta. Täällä ollaan. Ja näitä tulee lisää.

Oli se oikeasti lokakuussa

Asialle on tehtävä jotain. Ensinnäkin voisin pistää loppuun BlizzConin fiilistelyt. Siitä on kerrottavaa niin jälkipolville, kuin about jokaiselle muullekin. Ja miksi se muka olisi huono idea matkustaa Yhdysvaltoihin historiallisten presidenttivaalien alla? Hieno maa se on.

Overwatch finaalikin hävittiin.

Puitteet oli ainakin kunnossa. Mitä nyt tappio tuli overtimella. Ei ottanut päähän. Hirveästi. Paljoa. Okei otti.

Ei mutta oikeasti. Tästä piti tulla 3-4 postausta per kuukausi, mikä tarkoittaa käytännössä, että minulta puuttuu sen vähintään 12 postausta. Kirittävää on, eiköhän se tästä.