Lumimyrsky, länsipuu ja musta saari

Immersio

Aloitetaan nopealla taustatarinalla, jonka nimeksi tulee immersio ja tunnelma. Itse olen kovin fiilistelevä pelaaja (joka on tässä vaiheessa käynyt varmaan melko selväksi), joka ei pelaa pelejä vain sen vuoksi jotta se on kivaa (mitä se kyllä on) tai sen vuoksi, että olisin paras multiplayerissa (vaikka sitäkin joissain peleissä olin (Assassin's Creed: Brotherhood anyone)). Tärkeintä allekirjoittaneelle on kautta linjan ollut peleissä tunnelma, fiilis, immersio, musiikit, ääninäyttely, juoni, tarinavetoisuus, hahmot ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan.

StarCraft II - yksinpeliä viiden vuoden juonella

Ehkä juuri tämän vuoksi arvostan enemmän yksinpelejä, sillä sp/mp -akselilla varsinkin suurimmissa pelisarjoissa, yksinpelin osuus saattaa jäädä turhan ohueksi parin tunnin räminäksi. Tällöin pelin todelliset paukut löytyy moninpelistä, joka ei ole ihan minun forté. Eipä sillä, tykkään välillä moninpelistä jos se on hyvin tehty tai muuten vaan mielenkiintoinen tai jollain tapaa erilainen. Aiemmin mainittu Assassin's Creed oli jotain aivan omaa luokkaansa, jossa tärkeintä ei ollut tappomäärä vaan tapa jolla ne tehtiin tai Mass Effect 3, jolloin tärkeimmäksi nousi uskomattomat tulitaistelut ja hengissä selviäminen seuraavaan vihollisaaltoon asti. Nämä ovat kivoja, niiden parissa voi vierähtää kymmeniä tunteja, mutta mikään ei voita todellakaan hyvin tehtyä yksinpeliä.

Tarinat

Nyt kun Crusader on saatu käsiteltyä (ja ostettua GOG.com kautta, eikö?) heti ensimmäisenä pois alta noin pelillisestä näkökulmasta, availen hieman fiilistelyjä. Tarinavetoisuus on ollut vahva vaikutin itselleni niin pitkään kuin suinkin muistan. Vahvat juonikuviot, jotka kattaa useamman eri tason ovat parasta mitä voi toivoa - oli kyse tv-sarjasta tai pelistä. Juurikin tämän syyn vuoksi kestosuosikkini sci-fi genressä on ollut sellainen tv-sarja kuin Babylon 5 - joka oli ensimmäinen laatuaan ollen episodipohjainen, tarinaa läpi kausien kuljettava kokonaisuus.

Blizzard on aina ollut omaa luokkaansa

Tarinoiden merkitystä on melkeinpä vaikeaa fiilistellä ellei mene kokonaan tarinan alkukohtiin ja siihen itse tapahtumiin. Juurikin tämän vuoksi säästän nämä jutut myöhemmäksi, kun niille voi antaa sen verran tilaa, että ne pääsee oikeuksiinsa. Olkoot kyse Blizzardin, Biowaren tai entisen Westwoodin peleistä, jokainen julkaisija tiesi kuinka koukuttaa pelaaja juurikin sillä tarinalla - Blade Runner anyone? Uskallan väittää, että 1990-luvulla tapahtui peleissä tietty muutos, jolloin pelinkehittäjät oikeasti rupesivat miettimään näitä asioita. Yhtäkkiä peleissä piti olla syy tekemiselle, olkoot se syy kuinka yksinkertainen tahansa (eikös ne kaikki pohjimmiltaan ole?), kiedottuna hienoon maailman, teemaan ja genreen.

Deus Ex

2000-luvulle tultaessa piti oikein miettiä mitä pelillisiä saavutuksia tuolloin tulikaan. Mietintä päättyi aika nopeasti juurikin vuoden 2000 kesäkuun 17. päivän tienoille, jolloin tuli yksi virstanpylväs jota monet muistelevat lämmöllä ja rakkaudella pelaajien kesken. Tämä peli oli se, joka legendan mukaan asennetaan aina koneelle kun joku sen nimen mainitsee (eli vähän kuin käänteinen Voldemort tavallaan). No sehän on tietysti Deus Ex.

Aikana jolloin salaliitot, X-Filesit ja muut rulettivat vahvasti, sekä Internet kokonaisuudessaan oli "vähän uusi juttu", Deus Ex oli jotain uskomatonta (siis sen lisäksi, että sen musiikit teki Straylight Productions). Sen juoni, joka haarautui pelaajan tekemien valintojen mukaan, oli omaa luokkaansa. Hahmot rulettivat melkoisen kovaa. Tarinankerronta oli uskomattoman toimivaa. Lokaatiot - New York, Pariisi, Area 51, Vandenbergin sotilastukikohta, salaiset vedenalaiset tutkimuslaitokset yms. Hahmot - JC Denton, alieneja, miehiä mustissa, robotteja, separatisteja, UNATCO:n väki, FEMA - kaikki tämä. Ei hitto. Ei enempää Deus Exiä... se ansaitsee täysin oman juttunsa... Sanotaan nyt vaikka näin, että hyvin moni nykypeli on velkaa tälle enemmän kuin kehtaa myöntää.

Somebody will reinstall it...

Jännää onkin ollut huomata, kuinka hiljalleen pelit eivät olekaan enää pienten lasten juttu. Yhtäkkiä ne tarjosivat parhaimmillaan tarinankerrontaa, joka ei ollut yhtään sen huonompaa kuin hyvässä tv-sarjassa tai novellissa tai ehkä jopa kirjassakaan. Interaktiivinen viihde, jossa jokaisella teolla on jälkiseuraukset, oli tullut olohuoneisiin, läppäreihin ja pelihuoneisiin ja tässäpä sitä ollaan. Tykkään tarinoista. Parasta on se, että tarinat voivat olla normaalia jokapäiväisiä asioita. Ne voivat olla salaliittoja. Ne voivat sijoittua tulevaisuuteen toiselle puolen galaksiamme. Ne voivat olla menneisyydestä otettuja palasia, jotka löydetään geneettisestä muistista. Ne voivat olla mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Explain this odd behaviour. This is not Warcraft in space!

Mikä tämän pointti on? Rupesin miettimään sitä itsekin, sillä on vaikeaa pukea sanoiksi sitä tuntemusta, kun pelatessa jokainen osa-alue toimii täydellisesti luoden kokonaisvaltaisen immersiokokemuksen (onko tää edes suomea...) siten, että sen sijaan "peliä vain pelaa" sitä huomaakin enimmäkseen "elää peliä" siinä nimenomaisessa hetkessä. Se ei tarkoia täydellistä maailmasta irtautumista, eikä siihen vaadita mitään ylimääräisiä nautintoaineitakaan. Siinä vaiheessa kun äänimaailma, tarina, hahmot ja kaikki muu kohtaavat täydellisesti toisensa, siitä syntyy hieno kokemus, jota ajattelee vielä sen pelin loppumisen jälkeenkin. Esimerkkinä olkoon Mass Effectin viimeinen puolitoistatuntinen. Ei helkuta, vieläkin yhdeksän (oikeasti, Shepard on yhdeksän vuotta vanha hahmo?) vuoden jälkeen tulee kylmiä väreitä kun muistelee Sarenia kumppaneineen. Tiedän että moni samaistuu tähän, fiiliksenähän tämä on sama kuin lukisi jotain aivan uskomattoman hyvää kirjaa - erona vain se, että sinä elät tarinaa ja tekemilläsi päätöksillä lopputulema muuttuu.

Protossit ovat aina olleet vähän parempaa väkeä

Koska tämä oli tällaista yleistä kirjoittelua, joka ei rajoittunut selkeästi yhteen aihealueeseen avaan tarkemmin jokaista omaa kohtaansa. En kyllä rupea linkittämään niitä, koska ristilinkkaus on vain ajanhukkaa ja sitä harrastetaan työpaikoilla. Tämä ei ole työpaikka, tämä on jotain muuta, jossain muualla.