Contemplation is the womb of treachery
Dawn of War
Pelisarjan ensimmäinen ja samalla melko lailla paras osa on monessakin mielessä pelillisesti silkkaa juhlaa. Löytyy hieno gameplay, löytyy hienot ja lisenssille oikeutta tekevät grafiikat. Löytyy asennetta, musiikkia Jeremy Soulelta, Dobsonin veljet ääninäyttelijöinä ja kasa kaikkea muuta. Löytyy hiton kova pakkaus. Näin lyhyesti voisi sanoa, että kaikki pääasialliset seikat ovat enemmän kuin kunnossa, mikäli on sattunut edes joskus seuraamaan pelialaa hieman pintaa syvemmältä. Mutta mikäs tässä. Dawn of War. Se ensimmäinen, joidenkin mielestä ainoa oikea.
|
|
Kansikuva ei välttämättä tuo pisteitä kotiin omaperäisyydestä
|
Olihan se upea. Ääninäyttely säväytti demossa sen vertaa kovin, että tuolloin sinkkumiehen kummallinen maailma meni kertalaakilla täysin uusiksi. Ei hitto, tämä oli saatava! Elettiin kuitenkin vuotta 2004 ja olin enemmän tai vähemmän lokaalikauppiaiden varassa tämänkin suhteen. Eihän tätä mistään löytynyt... kaikki lähitienoon kaupat kävin läpi, mutta mistään ei kuulunut mitään. Tilasin sen Amazonista, siitä Brittien versiosta, kun ne silloin olivat vielä EU:ssa.
Dawn of Warin nopeatempoisuus ja 2000-luvun alkupuolella kohtalaisen uniikki resurssienkeräys painotti voimakkaasti pelin hektisyyttä ja jatkuvaa alueiden valtaamista. Nykypäivänä tuo graafinen ilme on osittain vanhentunut, mutta kiitos kolmen lisälevyn pelattavaa riittää. Oikeasti ainoa havaittava puute Dawn of Warissa on yksinpelikampanja. Näin pelaajalle joka on tottunut Blizzardin monta eri kampanjaa kattavaan yksinpeliin, jotka risteävät toistensa kanssa ja menevät limittäin, lomittain ja ties miten päin. Nyt oli vain yksi, Space Marinet, ei Eldareille omaa, ei örkeille... Pikkujuttuja.
Battle Brothers!
Mutta se ääninäyttely. Kaikki ne pienet nyanssit jotka todistivat, että tämä tiimi (Relic) ymmärtää mistä tässä on kyse. Kaikki Space Marineiden eeppiset
"His wrath falls from the heavens" ja
"He who stands with me, shall be my brother". Jumaliste se oli hienoa kaikkia pieniä äänensävyn muutoksiakin myöden. Mutta entäs ne Chaos Marinet? Entäs Eldarit? Jos jossain voisi sanoa ääninäyttelyn olevan täydellistä, se on juurikin Dawn of Warissa ja sen lukemattomissa jatko-osissa. Aiemmassa kappalessaa mainitsin miten Relicin intohimo välittyi peliin erinomaisesti. Tarkoituksena oli tuoda tuo GrimDark™ maailma vanhaan kunnon RTS-muottiin ja samalla tehdä se eeppisemmin. Kyllä tässä onnistuttiin.
 |
| Kuka muistaa ajan, jolloin, build menu order tuli mukana? Niinpä... |
Tietääkseni Dawn of War oli ensimmäinen peli missä oli ns. sync kill -animaatiot. Sittemmin näitä on näkynyt ainakin Dawn of Warin jatko-osissa, mutta muista peleistä en niinkään ole niitä onnistunut bongaamaan. No mitäs ne on? Ne on parhautta. Elikkä, normaalisti yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun ja toinen voittaa. Peli jatkuu. Mutta tämä onkin Dawn of War. Tämä on tilaisuus vetää nupit kaakkoon ja tehdä jotain vähän erilaista. Jotenkin tämän selittäminen ei tee oikeutta sille eeppisyydelle mutta koitetaan...
Take solace at least...
Yksikkö a menee yksikkö b:n kimppuun. Voittaja suorittaa joko geneerisen tappoanimaation (voi olla mitä vaan monta sekuntia kestävästä käsirysystä, eeppisistä hypyistä ja väistöistä yms.) tai jos kaksi tiettyä yksikköä kohtaavat, alkaa melko uskomaton setti. Hyvänä esimerkkinä on esim. Chaos Bloodthirster ja Eldarien Avatar. Normisti superyksiköt hakkaisivat toisiaan ja toinen voittaisi. Tässä se menee jotenkin niin että...
 |
| Avatar <3 |
...kun Avatar voittaa, Bloodthirster lyö Avataria, tämä tekee takaflipin ja väistää lyönnin. Avatar antaa nyrkkiä ja Bloodthirster tippuu maahan, jolloin Avatar yrittää viimeistellä miekallaan demonin. Tässä vaiheessa Bloodthirster lyö Avataria, joka kaatuu. Bloodis nousee äkisti ja yrittää talloa Avataria, mutta se kierähtää alta pois, ottaa tippuneen miekkansa ja sillä viimeistelee Bloodiksen. Ja näitä on Dawn of Warissa kymmeniä. Kun miettii että taistelukentällä voi olla samanaikaisesti satoja yksikköjä ja noita sync killejä tapahtuu jatkuvasti, se näyttää hienolta, se näyttää erilaiselta, se näyttää juurikin siltä miltä Warhammer 40000:n pitää näyttää. Koska Rule of Cool. Ja oikeastihan se näyttää paljon hienommalta kuin näin selitettynä - koska nyt se muistuttaa teinipojan fantasiaa.
 |
| Ensimmäinen lisäosa toi vähemmän yllättäen areenalle Imperial Guardin |
Mutta itse Dawn of War. Kampanja oli ihan ok, ei mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Skirmish ja moninpeli oli tämän kohdalla se juttu. Toki se myös pätee samalla jatko-osiinkin, mutta niissä on yksinpelin osalta edes panostettu. Kaikki osapuolet on törkeässä epäbalansissa, jotkut kombot ovat täysin ylivoimaisia, mutta näin se vaan menee. Peli oli silti hiton paljon hauskempi kuin yksikään Starcraftin matsi koskaan. Se mikä pelattavuudessa hävittiin esim. Warcraft 3:lle, voitettiin tunnelmassa moninkertaisesti. Näin paatuneen Blizzardin fanipojan mielestä.
Winter Assault toikin kunnollisen yksinpelikampanjan Imperial Guardilla, joka vähän paikkasi kokonaisuutta ja lisäsi hauskuuskerrointa melkoisesti. Vance Motherfucking Stubbs ei vielä ollut tässä kampanjassa, vaan tuli myöhemmin Soulstormin myötä - eli siinä kolmannessa lisärissä itse emopeliin, joka ei enää vaatinut emopeliä toimiakseen. Miten ihmeessä Vance Motherfucking Stubbs sitten liittyy yhtään mihinkään? Noh, päheä hahmo.
...in defeat at the hands of your betters
Nyt on pakko palata taas ääninäyttelyyn. Vaikka olen aiheesta jo pitänyt mekkalaa ensimmäisessä osassa ja tässäkin blogahduksessa, on se vaan niin hienoa. Kuten aiemmin sanottua, Relic teki erittäin hyvää työtä lisenssin kanssa ja tämä kaikki välittyy aina viimeistäkin yksityiskohtaa myöden ääninäyttelyyn. Sen lisäksi että pelissä on alan huippunimet, itse yksikköjen puheet tihkuivat yksityskohtia ja rakkautta Warhammer 40000 universumia kohtaan. Otetaan esimerkiksi Eldarien Falcon Grav Tank - "
Just as Falcon delivered Anaris to Eldanesh, we bring warriors to the front."
 |
Dawn of War ja kaikki sen lisäosat
|
Miksi tuo esimerkki? Peruspelaajallehan ei ole tiedossa, että Anaris on Eldareitten mytologiassa miekka, jonka haukka toi Eldaneshille. Hahmolle jonka oli tarkoitus valmistaa aseita Khainelle. Eldanesh puolestaan nousi aseisiin Khainea vastaan, no Khainehan on Jumala joten ei kannattanut - Eldanesh hävisi. Siitä Khaine kirottiin ikuisiksi ajoiksi. Tämä on äärimmäisen yksinkertaistettu kohta Warhammerin lorea, joten niin... mutta se, että yhden yksikön yksi repliikki on revitty tästä (muistaakseni Eldarien 2. codexista), kyllä se kertoo kuinka omistautunutta porukkaa Relicillä tätä työsti. Vastaavia pieniä nyansseja on koko Dawn of War täynnä - toki joissain pelaa Rule of Cool, mutta melkeinpä jokainen pieni detalji on uskomattoman uskollinen esikuvilleen. Warp Spidereiden sync killit, Bansheeiden sotahuudot. Tästä voisi kirjoittaa oman kirjansa.
For the Greater Good
Ja nyt ollaan hieman sivuraiteilla jo... mutta hei, koska tämä on blogi, niin se lienee enemmän tai vähemmän sallittua! Dawn of War - se ensimmäinen - käsitti kokonaisuudessaan melkoiset määrät pelattavaa. Ensiksi oli Space Marine, Chaos Space Marine, Eldarit ja Örkit. Winter Assault toi kentälle Imperial Guardin. Toinen lisäosa - joka on myös kiistatta paras (ja toimii myös itsenäisenä pelinä) sekä juonellisesti että kaikilla muillakin tavoin, Dark Crusade, esitteli areenalle Necronit ja Taut. Eli epäkuolleet Terminator-kopiot ja avaruuskommunistit mecheineen. Riittikö? Ei. Soulstorm toi kaiken muun lisäksi vielä Dark Eldarit ja Bolter Bitchesit aka. Sister of Battle.
Meni hieman sekavaksi jos ei tämä ole ennestään tuttua, joten tehdääs breakdown koko hommasta per peli, per pelattava rotu (Dark Crusadesta alkaen myöskin per pelattava kampanja):
- Dawn of War
- Space Marine
- Chaos Space Marine
- Eldar
- Orks
- Soulstorm
- Sister of Battle
- Dark Eldar
Käytännössä, jos omisti aikaisemmat pelit, Dark Crusade käsitti seitsemän eri yksinpelikampanjaa, jossa jokaisella oli oma juonensa, omat päähenkilönsä, oma dialoginsa vastapuolen kanssa ym. Seitsemän. Jää Warcraft III:n neljä kampanjaa pieneksi. Mutta onko tuo tarpeeksi? Ei ole. Soulstormissa todettiin, että voitaisiin tunkea vielä pari yksinpelikampanjaa lisää, joissa on taasen omat juonet, välispiikit, hahmot, animaatiot, tarinat ja koko hoito. Yhdeksän kampanjaa. Ok, se vaati että omisti kaikki aikaisemmat lisärit ja itse emopelin - mutta silti. Yhdeksän. Soulstormin alkudemo kestää sen yli viisi minuuttia, kun jokaisen motiivi ja tarina esitellään putkeen... että näin. Eipä tule pulaa pelattavasta meiningistä.
Our Chapter is in ruins
Siirryttäessä lähemmäs 2010-lukua, alkoi virallisen jatko-osan julkaisu häämöttää horisontissa. Alkuperäinen Dawn of War oli kuitenkin jo monilta osin vanhentunut, vaikkakin sitä tekohengitettiin viimeiseen asti aiemmin mainitulla lisäosilla. Tekohengitykselläkin pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, joten Dawn of War 2 yhdessä Captain Hairgelin kanssa saapui alkuvuodesta 2009 markkinoille. Eli vain n. puolisen vuotta Dawn of Warin viimeisen lisärin jälkeen. Hurraa kaikki huusivat, koska Dawn of War oli eeppistä settiä vailla rajoja. Mitä ihmettä? -kaikki sanoivat, kun Dawn of War 2 starttasi.
 |
| Eipä se jatko-osakaan omaperäisyyttä saa kansitaiteestaan |
Kuten ensimmäisessä osassa tuli mainittua, perustuu - tai pikemminkin on kaikki tämä lähtöisin pöytäpelistä, jossa on tietyn pisteen omaava armeija, jolla sitten pelataan toista vastaan. Pöytäpelissä harvoin näkee satojen yksiköiden eeppisiä taisteluja - enemmänkin hidastempoista "siirrän tuon tuohon ja heitän vähän noppaa" -tason antiklimaattista pelaamista. Siinä mielessä Dawn of War räjäytti potin, että se pohjautui enemmän kirjoitettuun fiktioon kuin itse pöytäpeliin. Toki ensimmäisessä osassa oli pöytäpelistä elementtejä, kuten ryhmäkoot, superyksiköt ja muut, mutta peli oli muuten tyylipuhdas RTS.
 |
| Toinen DoW2 lisäri näytti kuinka hommat tehdään oikein - pelillisesti ja pakkauksellisesti |
Ei ollut Dawn of War 2 samaa. Enemmänkin Dawn of War 2 oli pöytäpelille uskollisempaa pelaamista reaaliajassa. Ei rakennettu tukikohtia ja suuria armeijoita, vaan pääpaino oli neljän hengen ryhmällä, jolla rämisteltiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan yhdessä RPG-elementtien kera. Ei ollut satoja yksiöitä ruudulla, ei ollut mahtipontisia taisteluja. Kaikki oli skaalattu pienemmäksi. Nätimmäksi. Henkilökohtaisemmaksi?
 |
| Games for Windows Live piti huolen siitä, että tätä ei sitten pelattu netissä ollenkaan |
Moninpeli - tuo ensimmäisen osan ylihauska ja yliampuva tehopakkaus oli hyvin läsnä Dawn of War 2:ssa. Siinä päästiin lähemmäs sitä aitoa Warhammer 40k fiilistä, mutta valitettavan vähän peliseuraa siitä ikinä löysi - jos sitä löysi koskaan. Toki Games for Windows Live -alusta ei auttanut tässä yhtään. Toinen lisäosa, Retribution, siirtyi tämänkin myötä Steamiin ja melko pitkälti pelasti Dawn of War 2:n totaaliselta unohdukselta.
 |
| Retribution näytti, miten PC-pelienkin erikoisversiot voidaan yhä toteuttaa |
Onko Dawn of War 2 huono? No varmasti tekstistä sen käsityksen saa. Pelillisesti se ei ole huono, hyvinkin kaukana siitä. Se on vaan niin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa, ettei näitä oikein mieli pitää samassa jatkumossa. Onhan Dawn of War 2:ssa toki sync-killit ja entistä hienompina ovatkin. Graafisesti peli on aivan upea. Ääninäyttely - se mistä meuhkasin ensimmäisen osan yhteydessä - on parasta AAA-luokkaa tässäkin. Samoja pieniä viitteitä löytyy vähintään yhtään paljon kuin aina ennenkin. Yksinpelikampanja on jopa parempi kuin ensimmäisen Dawn of Warin ja RPG-elementit tuovat kaivattua lisämaustetta peruspelaamiseen.
 |
| Löytyy tyyliä... |
Chaos Rising lisäri toi, vähemmän yllättävästi, Chaos Space Marinet areenalle ja samalla yksinpelikampanja sai yhden lisätwistin. Riippuen millaisia varusteita käyttää tiiminsä hahmoilla ja millaisia valintoja tehtävien edetessä tekee, voi joko olla Imperiumin hohtava esimerkki tai harhautua kokonaan kohti Kaaoksen pimeää ja houkuttelevaa voimaa. Ellei muuta, ainakin kahteen kertaan pitäisi tuo pelata läpi. On se sen verran veikeää.
 |
| Löytyy julistetta... ja myös postikortteja joista en kuvaa ottanut |
Retributionin kohdalla ymmärrettiin vihdoin, mikä teki Dawn of Warista alkujaankin suositun. Eeppisyys. Chaos Risingissa oli sitä hivenen. Retributionissa kosolti. Samaten tuli monta eri yksinpelikampanjaa - tyranideille, eldareille, space marineille, chaos space marineille ja inkvisitiolle. Pelaajamäärien kasvu moninpeliareenalla teki Retributionista samalla eniten pelatun Dawn of War 2 sarjan peleistä. Dawn of War 2 on hyvä, kovin vaan erilainen. Retributionilla on aktiivinen pelaajakunta vieläkin yli viisi vuotta sen alkuperäisen julkaisun jälkeen.
Tähän onkin hyvä lopettaa tämä Dawn of War fiilistely. Otetaan satunnainen lainaus GrimDark™ universumista:
Not even the dead know the end of war.
