It's always sunny in Cali

BlizzCon 2016 - saapuminen

Varsinais-Suomi, Suomi

Matka kohti Blizzardin faniuden sydäntä alkoi yhtenä hyvin kylmänä ja sateisena aamuyön taksimatkana. Olotila aamuneljän herätyksen jälkeen oli "liian kylmä ja liian väsynyt", eli käytännössä täysin normaali mannertenvälisen matkan alkufiilis. Tai sellainen normi työpäivä.

Itse tykkään lentoja varatessa mennä ns. varman päälle. Vaihtoaikaa mieluiten sen kolmisen tuntia, jotta ehtii rauhassa käymään loungessa, syödä hyvin, ottaa pienet torkut ja lähteä siitä semisti levänneenä kohti pitkää lentoa. Paitsi jos saavut kentälle vähän yli viisi aamulla ja sinulle kerrotaan, että ensimmäinen lentosi on peruttu. Seuraava lähtee neljän tunnin päästä.

Matkustaessa sattuu ja voisin kirjoittaa romaanin kaikesta lentokoneisiin liittyvästä aina aloittaen pakkolaskusta Pisan sotilaslentokentälle päättyen Innsbruckin "kokeillaas tätä nyt neljättä kertaa" -laskeutumiseen. Kyllä se silti on turvallisempaa kuin autolla ajaminen. Mutta mutta, takaisin asiaan!

Arlanda, Ruotsi

Ensimmäinen lento peruttiin ja seuraava lähtee neljä tuntia myöhemmin. Käytännössähän tämä tarkoitti, että Arlandan kentällä jää koneen vaihtoon aikaa sen pyöreät 30 minuuttia. Ja välissä on vielä ylimääräinen passitarkastus, koska täytyy mennä kansainväliselle vyöhykkeelle kerta Kaliforniaan matka käy. Kaikille tiedoksi: Arlandassa on täysin mahdollista vaihtaa konetta alta puolen tunnin. Vieläpä jäi boardingiin ylimääräistä aikaakin!

Lento itsessään oli enemmän kuin mukava. SAS käyttää uusia koneita, netti toimii, palvelu pelaa. Ja on hyvä syy puhua toista kotimaista ihmisten kanssa. Ei muuta mainittavaa. Oikeasti. En ole ennen välittänyt onko alla Boeing, Airbus, Bombardier vaiko Embraer. Nyt ensimmäistä kertaa pistin merkille tilavan kabiinin, hyvät tuolit, rauhallisen äänimaailman. Ei tuntunut menomatka turistiluokalta (vaikka olikin tilaa, koska keskimmäinen penkki vapaa).

Kyllähän se siitä. Nettikin toimi koko lennon ajan, joten Hearthstone ei jäänyt pelaamatta. Ei edes Grönlannin yläpuolella.

Kalifornia, Yhdysvallat

Lämmintä. Aurinkoista. Palmuja. Uusi Tom Bradley International -terminaali! Myönnettäköön, että edellisestä käynnistäni on aikaa sen kuutisen vuotta. Tuolloin esinvaikutelma LAXista oli melko pitkälti "tervetuloa kehitysmaahan, seuratkaa roskia kohti uloskäyntiä" -tason visiitti. Toista on se on tällä kertaa marraskuussa. Lämpötila on liki 30 celsiusta ja päivä on vasta varisuttanut aamukuoret päältään. Nokka kohti Anaheimia!

Palmuilla katettu tie vie hotellilta itse pelipaikalle. Kieltämättä se fiilis on talven jälkeen vähän uskomaton.

Santa Ana Freeway johdattelee betonielementeillään kauniisti LAXista kohti Anaheimia. Takana on neljän tunnin aamumyöhästyminen, 11½ tunnin lento ja laskeutuminen paikallista aikaa klo. 13:30 tai like Americans say 1:30pm. Ei muuten väsytä yhtään. Seurallinen kuskimme kyselee kiinnostuneena, mikä johdatti pohjoismaalaiset kaukaisesta kylmyyden tyyssijasta kohti Kalifornian ikuista sinistä taivasta ja Auringon kyllästämää osavaltiota. Reilu tunti menee kuin siivillä. Näköjään kuudessa vuodessa ei paikat ole hirveästi muuttuneet. Los Angeles näyttää samalta, Hollywoodin kylttikin on sitä samaa kuin ennen. Autokanta on reilusti hybridisoitunut viime kerrasta - ollaanhan sentän USA:n edistyksellisimmässä osavaltiossa.

Anaheim, Yhdysvallat

Hotelli. Check in. Orientaatio. Anaheim Convention Centeriin matkaa reilu pari kilsaa. Muisti palaa yhtä nopeasti, kuin lentotukialukselta lähtevä hävittäjä katapultin kera. West Katella Avenueta pisin suoraan, samalla ihmetellen täkäläistä menoa ja kulttuuria. Perillä.

Ei millään uskoisi edellisen käynnin olleen yli kuusi vuotta sitten, kaukaisen vuosikymmenen ensimmäisenä vuotena - eli suomeksi lokakuussa 2010. Jokainen tietää sen tunteen, kun saapuu pitkän matkan jälkeen määränpäähänsä ja ensimmäinen tunnetila on enemmän tai vähemmän "täällä taas, ihan kuin olisin käynyt täällä eilen tai oikeastaan en ikinä ollut edes poissa". Joka tapauksessa tuollainen olo tuli Anaheimin messukeskuksen nähtyäni.

Se on kaunis. Se on määränpää. Olen omieni joukossa.

Yllätyksekseni järjestelyt olivatkin muuttuneet melkoisen paljon kuudessa vuodessa. Enää ei ollut eeppisiä jonoja, joissa jonotettiin omia lippuja helposti sen neljästä viiteen tuntia. Vuonna 2010 olin siellä pressipassilla liikenteessä, jolloin sai kaikkia etuoikeuksia - ruokaa, ei jonotusta mihinkään, suoria haastatteluja Blizzardin työntekijöille, erikoisia illanviettoja, suljettujen ovien takana olevia näytöksiä yms. Nyt olin vain yksi monista, pääsylippua ei koristanut erivärinen nauha, joka ilmoitti sen käyttäjänsä kuuluvan etuoikeutettujen ryhmään. Näin tällä kertaa. Eikä haitannut yhtään.

Henkkarit (passi) esille, printattu lippu esille. Molemmat verifioidaan ja lippu tulostetaan, kokonaisuudessaan meni ehkä 25 sekuntia. Seuraavaksi hakemaan Goody Bag. Prosessi ohi alta kahdessa minuutissa... silloin kuusi vuotta aiemmin olin pressijonossa, missä ei meitä ollut kuin n. sata henkeä ja silti meni toista tuntia. On se uskomatonta miten 30000 kävijää hoidetaan näppärästi parissa tunnissa lävitse. Seuraavaksi jonottamaan kauppaan, koska tuliaiset pitää ostaa... ja kolmen tunnin jonotus tuli siellä vastaan. Mut hei, eipä tarvitse itse 'conin aikana sitä harrastaa, vaan voi keskittyä olennaiseen!

Jonottamisessa on se hyvä puoli, et voi jutella ihan kenen kanssa vaan. 

Lopuksi väsyneenä kohti hotellia ihmettelemään sitä uskomatonta ajatusta, että tuli matkustettua Atlantin ylitse vain kahden päivän tapahtuman vuoksi, jotta pääsee näkemään ja kokemaan uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin ikuisena Blizzard fanittajana, BlizzCon on paljon enemmän kuin vain pelaajien yhteensaattaminen. Se on juhla ja oodi nykypäivän monimuotoisille harrastuksille ja ihmisille. Absurdeinta ehkä oli se, että seuraavan päivän avajaisseremonian aikana tuli istuttua kahden australialaisen viereen. Hekin olivat tulleet Kaliforniaan vain tätä varten (ja oli samalla ensimmäinen reissu Yhdysvaltoihin). Siinäpä me perheelliset yli 30-vuotiaat. Tapaamme mitä epätodennäköisimmissä olosuhteissa täysin vieraalla maaperällä vain huomataksemme, että Blizzard oikeasti tuo ihmisiä yhteen.

Liput hankittu, tavarat ostettu. Siinä reilun 30 tunnin valvomisen jälkeen oli aika suunnata Hootersissa syödyn illallisen jälkeen kohti hotellin ilmastoitua huonetta ja CNN:n uutiskatsausta. Jos ei muuta jäänyt mieleen, niin paikallisen lainsäädännön kiemurat ovat vieläkin neljä kuukautta myöhemmin tuoreena muistissa:

"Don't vote for Slumlord Steve Napolitano, vote for Janice Hahn."

Vaalimeno on Suomessa aika vaisua, kun sitä verrataan tv-mainoksiin jossa mennään about henkilökohtaisuuksiin joka ainut kerta, mikäli sillä on pienikin mahdollisuus. Tämä ei tosin nyt kuulu mitenkään Blizzardiin, blogiin tai mihinkään. Oli vaan pakko jakaa, koska syyt. Tällä ei ole mitään tekemistä toisen osan kanssa, joka tulee käsittelemään BlizzConin ensimmäistä päivää. Ehkä joku muukin innostuu Suomesta asti matkustamaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Gamescom ei meinaat ole mitään verrattuna BlizzConiin.

Onko siitä näin paljon aikaa?

Uusi vuosi, uusi kuukausi, uusi postaus?

Ihanko oikeasti edellinen oli lokakuussa?

Kylläpä se aika rientää. En ole mitenkään enkä missään nimessä tätä unohtanut. Ihmettelen mihin katosi ne kuukaudet viime lokakuun ja tämän helmikuun välistä. Minun piti tehdä postaus BlizzConista. No siellähän se on draftina liki julkaisukelpoisena. Piti tehdä postaus Assassin's Creed leffasta. Draftitasolla sekin.

Lieneekö tämäkin joku drafti? Ken tietää mikä tämä on, mutta nyt tanakka niskaote koko hommasta ja jälleen kerran kirjoittamaan kaikkea pelien pelaamisesta ja harrastamisesta. Täällä ollaan. Ja näitä tulee lisää.

Oli se oikeasti lokakuussa

Asialle on tehtävä jotain. Ensinnäkin voisin pistää loppuun BlizzConin fiilistelyt. Siitä on kerrottavaa niin jälkipolville, kuin about jokaiselle muullekin. Ja miksi se muka olisi huono idea matkustaa Yhdysvaltoihin historiallisten presidenttivaalien alla? Hieno maa se on.

Overwatch finaalikin hävittiin.

Puitteet oli ainakin kunnossa. Mitä nyt tappio tuli overtimella. Ei ottanut päähän. Hirveästi. Paljoa. Okei otti.

Ei mutta oikeasti. Tästä piti tulla 3-4 postausta per kuukausi, mikä tarkoittaa käytännössä, että minulta puuttuu sen vähintään 12 postausta. Kirittävää on, eiköhän se tästä. 

Neljästoista väliaika

Mitä mä teen?

Pelaan sillä rajatulla ajallani, joka minulla on käytettävissä

Oikeasti. Aloitin blogin kirjoittamisen helmikuussa, koska aikaa oli tuolloin. Ei tarvinnut kuin viettää koti-isän elämää ja lopun ajasta pystyi harrastamaan tähtitiedettä ja pelaamista. Se oli hienoa. Nyt pitäisi harrastaa sitä kaikkea samaa, mutta kun tuo työpaikka imee sen vähintään kahdeksan tuntia (kolmasosan) vuorokaudesta, jotenkin ajan jakaminen eri osoitteisiin on osoittautunut vaikeaksi. 

Pyhä kokoontuminen

Eikä pelkästään vaikeaksi, vaan joskus liki mahdottomaksi. Kaiken lisäksi pitäisi vielä kyetä elämään jotain normielämääkin ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Salillakin pitää käydä. Tsiisös, kyllä on taas niin vaikeaa että. Tarkemmin kun miettii, ei se niinkään vaikeaa ole, mutta sen pelifiiliksen hakeminen on hieman työlästä. Kuten niin monesti mainitsin, fiilistelen pelejä enkä vain pelaile niitä. Immersio on avainsana. En tee speedrunneja, en harrasta mahdollisimman nopeata läpipelua. Haen kokemusta, uppoudun maailmaan. Arkipäivisin keskiyön jälkeen. Ei se kyllä vajaan kuuden tunnin yöunilla enää maistu

Pelaan silti

Mutta! Deus Ex: Mankind Divided on melkein plakkarissa. Gears of War 4 aloitettu. Forza Horizon 3 hyvässä vauhdissa. Kyllä tämä tästä. Hiljalleen. Vaimon kanssa pelataan Diablo 3: Ultimate Editionia konsolilla. Kyllä, Diabloa konsolilla. Kyllä, omistan ne CE:t myös PC:llä. Eri juttu, ei voi selittää. Blizzardin tarinankin aloitin vol. 1:llä ja se jatkuu vol. 2:lla toivottavasti ennen Blizzconin reissua, se kun jatkuu teemalla "Warcraft".

Pelaajan työt eivät ikinä lopu...

Forza Horizon oli noista neljästä itselleni yllättävin veto. Ennakkotilasin sen ihan vahingossa ja ostin sen "ihan vahingossa". Aikaisemmin en ole pelannut yhtään Horizonia ja ainoa kosketus Forzaan on ollut sen neljäs osa 360:lla. No... niin siinä kävi, että peli vei mukanaan. Yksinoikeuspeli takaa hienot grafiikat, erinomaisen pelattavuuden, hyvän tuen ja laajan repertuaarin sisältöä. Sama toki pätee Gearsin neljänteen osaan, joka ei ole ainakaan alun mukaan jättänyt kylmäksi.

Hetkinen...

Oikeastihan tässä saa käsityksen, että kaikki pelailu tapahtuu konsoleilla. Jopa Diablo 3, tuo PC-puolen herraklikkailu on jostain syystä vihreän Xbox One -kotelon ympäröimä. Okei, kyllähän pelejä tulee pelailtua jonkun verran myös konsoleilla. Ja miksi ei? PC:n päivitystahtina pidän henk. koht. kiinni ns. Blizzard vakiosta. Jos Blizzardin uusin ei pyöri hyvin, on aika päivittää PC. Käytännössähän tämä enteilee 5-8 vuoden päivityssykliä parhaimmillaankin.

On se Forza hieno. On se! Jumaliste kun on!

Jotenkin on menossa konsolivaihe. Ehkä se johtuu osittain ihan siitä, että moni AAA-luokan peli on julkaistu muutaman kuukauden sisään tälle alustalle ja niitähän pitää pelailla jokaista. Ja tässähän on ollut vaikka mitä kaikkea, hiippailua Deus Exissä, rämistelyä Gears of Warissa ja Australian fiilistelyä Horizonissa. 

Mutta mutta, kyllähän sitä Wasteland 3 tuli groupfundattua - PC:lle tottakai...

Warcraft has arrived

Warcraft - The Beginning

Alliance

Perjantaina, elikkäs tarkemmin 7.10.2016 tipahti luukusta Warcraftin komea blu-ray. Sehän tuli katsottua heti ensimmäisenä hiljaisena hetkenä. 

On se komea - tähän nähtiin enemmän vaivaa, kuin itse leffan mainontaan.

Ja kotosalla perinteisenä kaksdeenä se toimii hyvin. Kuva on juuri sitä mitä kaikkea nyt saattaa vuonna 2016 hyvältä blu-ray julkaisulta odottaa. Mutta ne äänet. Äänimailma on tuossa leffassa huikea. Leffateatterissa ei niinkään aina saanut selvää kaikesta, varsinkin kun nykytrendiin kuuluu enemmänkin "liian kovaa" tuolla äänentoistopuolella, joten olikin mieluisaa huomata kuinka hiton hyvin tuossa leffassa on toteutettu äänimaailma. Toki surroundia käytetään hyvinkin paljon ja alataajuudet ovat juuri siellä missä pitääkin, mutta parasta tässä on se ambientti. Taas kerran yksi hyvä syy olla käymättä leffateattereissa, kun ei siitä sekamölinästä saa mitään selvää.

Horde

Koska kolmedeelaitteistoa ei löydy kotoa niin pitkään, kun se vaatii vammaiset lasit päähän, tyydytään ns. normaaliin versioon. 4K-vehkeetkin ihan liian uutta tekniikkaa, joten odottaa voi näidenkin osalta ensi vuoteen.

On se toiseltakin puolelta nätti.

CGI näyttää erinomaiselta, mutta ne poistetut kohtaukset. Duncan Jones on sanonut, että tuosta leikattiin pois n. 40 minuuttia materiaalia. Kyllähän se Warcraftissa näkyi, vaikkei se silti huono leffa ollutkaan. On vaan jotenkin jäätävää, kun katsoo levyn deleted/extended scenes pätkiä, että kuinka paljon jokin yksikin minuutti olisi antanut koko elokuvalle esim. tarinankerronnallisesti. Noh... studion päätös oli tehdä maksimissaan kahden tunnin leffa ja sellainen tehtiin. Tarinan ja henkilöhahmojen kustannuksella. Ei voi mitään.

Blizzconiin on alta kuukausi...

Blizzard is coming - vol. 1

Kun sotataidon maailma kosketti

On aika palata 1990-luvulle jälleen kerran...

On aika aloittaa se, minkä vuoksi tämän blogin perustin. Tai oikeastaan miksi tätä lähdin miettimään yleisellä tasolla. Kaikki kulminoituu enemmän tai vähemmän siihen, että jotenkin, jollain tapaa, hieman oudosti rupesi Blizzard Entertainment (hyvinä aikoina ennen Activisionia) häiritsemään päivittäistä elämää. Muistan vieläkin ensimmäisiä kertoja, kun näin Blizzardin logon eri asiayhteyksissä - ensimmäisen kerran Warcraft: Orcs and Humans -pelin kannessa. Myöhemmin Blizzard North tuli Diablossa hyvinkin tutuksi ja hieman coolimpi logo Starcraftin introssa.

Tästä voi syyttää kaikkea ja kaikkia

Yhdet fanittelee bändejä, toiset jotain leffasarjaa, kolmannet ei voi laskea käsistään kirjoja. Kaikki ihan fine. Itselleni Blizzard on ollut enemmän tai vähemmän koko pelaamisen ydin jo kahden vuosikymmenen ajan. Tällä tarkoitan enemmän tai vähemmän sitä, että Blizzard on ainoa pelitalo jolta on tullut ostettua jokainen peli, lisäosa tai... jotain muuta. Takaisin aiheeseen.

Aikana ennen internetiä ja sen mahdollistamia tuhansia tiedonhankkimisväyliä oli pelimedia käytännössä sidottuna Suomessa Pelit-lehteen. Ja hyvä lehti se silloin olikin. Kaikki reportaasit, spesiaalit, syväluotaavat analyysit peliaiheista yms. oli ainoa kurkitus tähän epätodelliseen maailmana, jossa aikuiset tekivät töikseen pelejä, joita pelasivat kaikki lapsesta vaariin. Kukapa ei silloin olisi unelmoinut moisesta työpaikasta, kun nuorena ja naiivina kuvitteli sen olevan pelkkää hauskantekoa päivästä toiseen. Takaisin aiheeseen taas kerran.

Blizzardin logo oli synonyymi hyvälle tarinalle, erinomaiselle pelattavuudelle ja korkeasti viimeistelylle tuotteelle joka kesti vuosia paljon paremmin kuin moni kilpailijansa. Siinä missä Westwood koki melkoisen ns. downward spiralin EA-diilin jälkeen tai Black Isle katosi hamaan menneisyyteen, Blizzard pysyi pinnalla. Firman politiikka oli pelien kanssa hyvin yksinkertainen mutta sitäkin harvinaisempi. When it's done. Ei aiemmin eikä myöhemmin. Oli täysin normaalia, että Blizzardin pelit tulivat puoli vuotta tai vuotta myöhemmin, kuin mitä oli tarkoitus. 

Sininen lumimyrsky

Jokunen vuosi sitten, kun Blizzard rakennutti uudelle Irvinen pääkonttorilleen ison patsaan, lyötiin samalle alustalle Blizzardin perusarvot. Okei, jokaisessahan firmassa on näitä "arvoja" joille tavan työntekijät enemmänkin naureskelee ja jotka ovat enemmän tai vähemmän jokaisten pikkujoulujen suurin vitsailu- ja naurunaihe. Näin siis tavallisilla työpaikoilla (ihan näin omien kokemusten perusteella). Blizzardilla... saavutukset puhuvat puolestaan.

Tällainen Irvinessa löytyy Blizzardin konttorilta

Blizzard luo maailmoja. Kehittää hahmoja. Blizzard kykenee tekemään jostain tavallisesta jotain suurenmoista. Ei Warcraft mitenkään RTS-genreä keksinyt, eikä Starcraftkaan. Ei World of Warcraft ollut ensimmäinen MMORPG. Diablo lienee ainoa lintuperspektiivin hack'n'slash peli, joka ei ollut suora lainaus tai kopio muualta. Ja uusimpana tietty Overwatch. Vastaava on nähty jo vuosikymmen sitten. Mutta entäs sitten? Se riittää, että tekee asiat paremmin, hienommin ja toimivammin kuin kukaan muu ja luo sillä itselleen brändin.

Niin ne arvot. Vapaasti käännettynä ne menee jotakuinkin näin:

• Pelattavuus ensin
• Sitoudu laatuun
• Reiluus ja hauskuus
• Omaksu sisäinen nörttisi
• Jokaisella äänellä on merkitys
• Ajattele globaalisti
• Johda vastuullisesti
• Opi ja kasva

Ovatko nämä sitten totta? No totta hitossa... Pelattavuus ensin. Pelattavuushan on pelifirmojen kärkeä jokaisessa Blizzardin pelissä. Helppo oppia, vaikea hallita. Sitoudu laatuun. Blizzard ei ikinä julkaise mitään keskeneräistä, vaikka se tarkoittaisi vuoden myöhästymistä. Tai projektin keskeyttämistä jos sikseen tulee. Reiluus ja hauskuus. Moninainen yhdistelmä PR:ää ja pelattavuutta joka löytyy jokaisesta Blizzardin tuotteesta. Omaksu sisäinen nörttisi. Ja näitähän Blizzardin ihmiset ovat ja he ovat sinut itsensä kanssa. Chris Metzen etunenässä (vaikka jättikin hiljattain firman). Jokaisella äänellä on merkitys. Ei pelkästään foorumeilla, vaan sisäisesti. Olet sitten quest designeri tai graafikko - mielipiteelläsi on väliä ja se otetaan huomioon. Ajattele globaalisti. Pelaajat ovat ympäri maailmaa - taustoista riippumatta, kaikille tarjotaan vain parasta. Johda vastuullisesti. Ei pelkästään firman sisällä, vaan tiennäyttäjänä pelialalla yleensä. Opi ja kasva. Virheistä opitaan, parasta parannetaan, vain erinomainen lopputulos kelpaa.  

Mihin tämä johtaa?

Sen kuin osaisin sanoa. Senara Moonleafin tarinaa on jo vuosikymmenen edestä kerrottu ja se itsessään olisi oman kirjansa arvoinen suoritus. Mar Saran siirtokunta ja Koprulu sektorin tarinat ansaitsisivat nekin hurjat ja eeppiset kädenväännöt, jolloin tulisi palata takaisin 56k modeemien aikaan. Tai Diablon "Your death, WILL BE AVENGED!" -jutut. Niin siis mitä? Juuri näin joo. Blizzard. Reilun kuukauden päästä olen Anaheimissa, BlizzConissa. Juhlitaan Blizzardin 25-vuotista taivalta ja samalla on kymmenes BlizzCon. Suuret juhlat tiedossa Atlantin toisella puolen. Ja aion olla siellä. Mutta mutta, tämä on vol. 1. Tästä alkaa pitkä tarina Blizzardista ja elämästä sen ympärillä.

Tätä odottaessa. Odottavan aika ei ole enää pitkä. Tasan kuukausi!

Blizzard Entertainment ei ole pelkkä viihdealan tuottaja, joka takoo vuodesta toiseen entistä kovempaa tulosta. Se on suuri koalitio ihmisiä, jotka haluavat tehdä pelialalla jotain suurempaa kuin pelkkiä pelejä ja viihdetuotoksia. Tavoitteena on olla paras, tavoitteena on tarjota koko pelaajakunnalle jotain. Ja en edes omista mitään mainossuhdetta tähän firmaan, olen vaan otettu lukuisten eri haastattelujen ja henk. koht. kokemuksien myötä, millaisia työpaikkoja on oikeasti olemassa. Tai siis, jossain on. Noh... ehkä joku päivä...

Legion, Mankind Divided ja rajatut tunnit

Vuorokaudessa on 24 tuntia

Tunnit eivät riitä!

Eivät kyllä riitä sitten millään. Edellisessä elokuun postauksessa kerroin erinomaisesta peliaiheisesta teoksesta. Nyt julkaistiin 23. päivä ja 30. päivä sen lisäksi kaksi erinomaista peliä. Tasan viikko sitten ilmestyi kuin varkain Deus Ex: Mankind Divided. Tänään ilmestyi World of Warcraft: Legion.

Sarjassamme suuria elämän murheita. Legion on ehkä paras lisäosa sitten The Burning Crusaden. Kilpailee todella vahvasti Wrath of the Lich Kingin kanssa. Deus Ex... Human Revolution näytti, että klassikko voidaan tuoda 2010-luvulle onnistuneesti. Mankind Divided näyttää, että tekijätiimi on kuunnellut pelaajien kritiikkiä ja mennyt oikeaan suuntaan.

Kaksi täysin erilaista peliä. Toinen on PC:llä ja toinen konsolilla... (disclaimer: ensimmäinen Deus Ex jonka ostan konsolille, koska tuntuu ettei oman PC:n tehot tekisi tälle oikeutta)

Mistä lisää tunteja?

Olisikin nyt kivaa tietää, että mistä vuorokaudessa repäisisi pari tuntia lisää tähän pelaamiseen. Töissä käydään. Lapsen kanssa harrastetaan. Pelatakin pitäisi. Ei tässä muuten, mutta kun kaksi uskomattoman hyvää ja laadukasta peliä tulee samassa kuussa, jotain pitäisi hiljalleen keksiä.

Vielä pitäisi jotain noista pelatakin...

Nythän se on mennyt Deus Exin kanssa pitkälti siihen, että pelisessio on alkanut klo. 23:00 ja päätynyt klassiseen "vain yksi story quest vielä" -lauseeseen keskiyön jälkeen. Ei se kyllä toimi noin niinku omasta mielestä arkisin kauhean tehokkaasti.

Syyskuussa alkaakin se Blizzard historiikki, josta olen maininnut useampaan otteeseen. Tämä tapahtuu kevyesti Diablolla - koska syyt. Oikeastihan syy on se, että se on Blizzardin pelisarjoista se jota olen pelannut vähiten - sadoissa tunneissa mitattuna.

Kuvallahan ei ole mitään syytä olla blogissa. Tältä näytti kun lähdin töihin.

Oikeasti. Adam Jensen vai Senara Moonleaf. Kumpi saa huomioni tänä(kin) iltana, kun talon väki nukkuu... On se välillä vaikeaa, kun siitä sellaista tekee.

X-COM - Tietokonepelien klassikot

Palanen suomalaista pelihistoriaa

Is UFO, Lyudmila

Hieman yllättäen postilaatikosta saapui Mesenaatin kautta joukkorahoitettu Juho Kuorikosken kirjoittama teos. Niille, joille nimi on vähemmän tuttu, mies on jo ennestään julkaissut pätevän teoksen nimeltään Suuret seikkailupelit sekä Sinivalkoinen pelikirja. Tämä on merkittävää monessakin suhteessa. Ensiksi suomen kielellä harvemmin julkaistaan mitään peliaiheista ja vielä harvemmin sellaista kirjaa, joka paneutuu koko seikkailupelien historiaan.

Henkilökohtaisesti olin vaikuttunut siitä, kuinka paljon taustatietoa Suuret seikkailupelit -kirja sisälsi miltei jokaisesta pelistä. Pientä nippelitietoja pelin tekovaiheista, käsikirjoittajista tai ideoista joita en ollut koskaan kuullut. Kirjasta paistaa läpi ammattitaito ja kiinnostus pelejä kohtaan. Itse tykkään erinomaisen paljon fiilistelystä ja kaikesta pikkukivasta tiedosta, jota ei hirveän usein tule vastaan. On hienoa lukea ammattitaidolla kirjoitettua fyysistä kirjaa, joka liippaa todella tarkasti ja läheltä omaa nuoruutta - olkoon se kuinka ufohörhöinen tahansa. Näitä tulee toisinaan vastaan englanniksi - mutta että suomeksi? Oikeasti, ostakaa. Ei ole reffilinkkejä - tällaista suomalaista kirjallisuutta pitää jokaisen pelaajan tukea.

Shut up Dimitri. Is no UFO

X-COM - Tietokonepelien klassikot ei ensivilkaisun ja satunnaisesti luetun muutaman kappaleen perusteella jätä kylmäksi. Itse olen jo maininnut X-COM pelisarjan sivulauseessa aiemmin muutamien kehusanojen kera. Ehkä on samalla tullut mainittua X-Files, josta ensimmäinen Enemy Unknown -peli veti melko paljon vaikutteita, mutta ei nyt mennä sinne X-Filesiin - nyt se kirja. 

Keräilyversio, numeroitu, nimmarilla!

On se komea. Isot propsit siitä, että jostain on löydetty kansikuvaksi X-COM: Enemy Unknown (tai UFO Defense jos ollaan Yhdysvalloissa...) konseptipiirros, joka lopulta päätyi pelin kansitaiteeksi. Katsokaa nyt sitä. Siinä palanen klassista tietokonepelihistoriaa kovakantisena, suomen kielellä, painettuna tekstinä. Ei tällä blogauksella muuta virkaa ollut, kuin mainostaa tätä kirjaa. En saa tästä senttiäkään, haluan vaan ihmisten tietävän, että tällaistakin löytyy. 

Muutama hassu kymppi hyvin laajasta tietopaketista on muhkea diili. Tätä ei kannata jättää välistä. Jos osaa suomea, jos asuu Suomessa tai jos kiinnostaa X-COM -pelisarjan historia on tämä pakko-ostos. Nyt äkkiä Minervan sivujen kautta tilaamaan!